Ensimmäinen koulupäivä käynnistyi, mutta Daita tai Benjaminia ei jaksanut kiinnostaa mikään. He ja Satsuki pääsivät samalle luokalle, mutta koko päivä kului pitkäveteisesti ja suorastaan äärettömän tylsästi. Niin karvas oli heidän tappionsa FC Demonsia vastaan.
Aamun hulina, Sonatan omituisen pirteä ensiesiintyminen ja Benjaminin totaalinen sekoaminen: ne olivat haihtuneet iltapäivään mennessä kuin sumu helteeseen. Heti kun matematiikan tunti alkoi, Dai huomasi katseensa jumittuneen seinän pintaan, jossa oli pieni musta jälki. Se muistutti jotenkuten jalkapallon ompeleen kaarta, ja hän mietti vain yhtä asiaa: FC Demons… miten Seigetsun joukkue oli saattanut hävitä niin ylimieliselle joukkueelle?
Benjamin ei ollut yhtään paremmassa jamassa. Hän roikkui pulpetillaan puolikuolleena, tuijotti valkoista taulua kuin olisi odottanut sen muuttuvan joksikin eloisammaksi.
“Me kuolemme tänne”, Benjamin kuiskasi Satsukille, joka istui heidän vieressään ja yritti parhaansa pysyä keskittyneenä.
“Ette te kuole”, Satsuki mutisi, “te vain käyttäydytte kuin kaksi pikkulasta.”
Dai huokaisi syvään. “On tämä kyllä… syvältä.”
“Yrittäkää nyt edes näyttää siltä, että haluatte olla täällä”, Satsuki tokaisi ja tönäisi heitä kumpaakin kyynärpäällä.
Mutta Dai ja Benjamin vain vaihtoivat kokemattoman väsyneen katseen ja jatkoivat seinien tuijottelua. Ilmeettöminä. Elottomina. Lohduttomina. Tunnit raahautuivat eteenpäin, ja jokainen opettajan sana upposi heidän päihinsä kuin tiiliseinä, minkä jälkeen se vain romahti – eli siis mitään ei jäänyt muistiin.
Ruokailussa he eivät edes puhuneet. Päivän lopussa molemmat vain nousivat penkistään synkkinä, aivan kuin heidät olisi lähetetty elinikäiselle pakkotyöleirille Pohjois-Korean kammottavissa olosuhteissa.
Kun viimeinen kello lopulta soi, se oli kuin armonhuuto. Dai ja Benjamin tulivat ulos koulun ovista zombeina. Hetken he vain seisoivat portailla, ennen kuin Dai huokaisi:
“Pitäisikö vain… tehdä jotain. En halua mennä kotiin näin surkealla mielellä.”
Benjamin raapi päätään. “Pelataanko? Saadaan ehkä jotain tolkkua tähän päivään.”
Niin he menivät koulun pihalle, jossa pieni, kulunut nurmialue toimi parkkipaikan ja urheilukentän välissä. Kauempana oli ruostunut maali, joka oli seissyt paikallaan varmaan vuosikymmeniä.
Dai laittoi pallon maata vasten. “Muistatko, kun tapasimme ensimmäistä kertaa?”
Benjamin virnisti jo ennen kuin ehti vastata. “Muistan kyllä. Tämä kenttä… rankkarikisa… Meidän vedonlyönti… liittyisin tiimiin jos voittaisit minut.”
“Ja minähän voitin. Ja sinähän liityit”, Dai nauroi ja pudotti pallon maahan.
Benjamin potkaisi sitä kevyesti takaisin. “Näin on. Ja nyt ollaan tässä, valittamassa koulusta kuin vanhat ukot.”
Dai asettui pilkulle. “Jaa, otetaanko uusinta? Katsotaan, oliko se ensimmäinen voittoni vain tuuria.”
Benjamin risti kädet. “Anna tulla, rouhija.”
Dai veti taaksepäin, otti vauhtia ja kiskaisi pallon maalia kohti. Benjamin syöksyi – näyttävästi, dramaattisesti ja täysin liioitellusti – ja missasi pallon parilla metrillä.
“Et edes yrittänyt!” Dai huusi.
“Totta kai yritin! Mutta pallo on väärää merkkiä! Älä yritä…” Benjamin vastasi ylinäytellysti.
He repesivät nauruun.
Ja silloin he kuulivat hyvin tutun äänen sanovan:
“Te olette ihan toivottomia.”
Satsuki käveli heitä kohti aurinko silmissään, pienehkö pussi käsissään. Hän pysähtyi heidän viereensä ja heitti Benjaminille suklaapatukan.
“Te näytätte siltä, että tarvitsisitte näitä enemmän kuin minä.”
Benjamin nosti patukkaa kuin pyhää esinettä. “Satsuki… olet enkeli.”
“Varo sanojasi…” Dai irvaili ja kiilasi Benjaminin. Sitten hän nappasi patukan suoraan Satsukin kädestä. “Minä saan ensin!”
“Eikun minä!” Benjamin intti ja riisti patukan puolestaan Dailta.
“Minä otan sen”, tyttö totesi, sieppasi suklaan ja nielaisi sen kitaansa. “Olitte tuhmia. Ja enkeli voittaa aina, eikö niin?”
“M-Mistä me saamme nyt patukkaa?! Eihän yksi riitä, emmekä todellakaan ala jakamaan sitä kahteen osaan…” Benjamin voivotteli. Dai katsoi alas, ja vain nauroi, sillä kukaan muu ei ymmärtänyt vitsiä. Siinä samassa Satsuki heitti ystävyksille uudet patukat.
“Siinä. Juksasin. Totta kai ostin kolme! Nauttikaa – te jos jotkut ansaitsette ne!”
Dai ja Benjamin vilkaisivat toisiaan, hymyilivät, ja alkoivat mussuttamaan suklaapatukoitaan. Syömisen aikana Dain huomio keskittyi Satsukiin, joka hymyili seesteisesti hänen vierellään. Satsuki ei ollut kasvanut pituutta yhtään kesän aikana. Samat 154 senttiä. Mutta jokin hänen olemuksessaan oli muuttunut. Se ei ollut rajua tai dramaattista, vaan jotain hiljaisen vahvaa. Hän tuntui arvostavan itseään yhä enemmän.
“Sinä olet… erilainen kuin ennen”, Dai sanoi varovasti.
“Kasvanut henkisesti”, Benjamin lisäsi heti, muka asiantuntevana.
Satsuki hymähti. “Ehkä niin. Ehkä ei. Mutta yksi asia on varmaa.”
“Mikä?” Dai kysyi.
“Te ette pääse tuosta surkeasta FC Demons -masennuksestanne yksin. Joten ajattelin… olla teidän tukijoukko. Niin kauan kuin suinkin tarvitsette.”
Benjamin pysähtyi hetkeksi ja katsoi Satsukia. “Oletko varma? Olemme aika… raskaita tapauksia.”
Satsuki hymyili lempeästi, mutta silmissä pilkahti hiukan ilkikurinen tuli.
“En minä teitä jätä. Ette te minusta eroonkaan pääse.”
“En haluaisikaan”, Dai vastasi nolostuneena.
“Oho! Romeo rauhoittuu NYT!” Benjamin karjaisi. “Ehkä tämä päivä ei sitten ollutkaan niin huono… tämä tapaaminen kevensi sitä aika lailla.”
Dai potkaisi pallon ilmaan ja hymyili.
“Samaa mieltä.”
Satsuki nappasi pallon syliinsä, keinutti sitä hetken ja nousi seisomaan.
“Ja nyt… kumpi haluaa haastaa minut?”
Dai ja Benjamin katsoivat toisiaan ja repesivät nauruun.
“Sinä?” Dai kysyi ja osoitti Benjaminia.
“En todellakaan!” Benjamin naurahti ja osoitti takaisin.
“Etkö uskalla haastaa Satsukia?” Dai virnisti.
Benjamin kohotti kulmiaan. “Pötyä, minä uskallan haastaa kaikki. Mikään este ei ole Goukisanin pojalle liian vaikea ylitettäväksi!”
Satsuki pyöritteli palloa käsissään kuin olisi miettinyt, kumpi ystävyksistä olisi helpompi saalis.
“Minä valitsen…” Hän pysähtyi dramaattisesti. “Teidät molemmat.”
Dai ja Benjamin huusivat yhtä aikaa:
“MITÄ?!”
Satsuki työnsi heille pallon takaisin. “Kyllä. 2 vs 1. Minä vastaan te.”
Benjamin huitaisi käsillään ilmaa. “Etkö ole nyt vähän liian itsevarma ja ahne? Tiedät kyllä millainen loppu sellaisilla ihmisillä on…”
“Se on hyvä välillä olla”, Satsuki virnisti. “Katsotaan, kumpi teistä kaatuu ensin.”
Ottelu alkoi.
Benjamin syötti pallon Daille.
Dai yritti harhauttaa Satsukin oikealle.
Satsuki ei mennyt lankaan.
Hän nappasi pallon niin sulavasti, että Benjamin jäi suu auki tuijottamaan tyhjyyteen.
“Miten hän—”
“Benjamin, keskity!” Dai huusi, mutta oli jo liian myöhäistä.
Satsuki juoksi.
Dai yritti napata pallon hänen jalasta.
Benjamin syöksyi hänen peräänsä.
Satsuki teki nopean käännöksen, ja molemmat pojat lensivät vierekkäin maahan.
“Te kaaduitte… ja vielä samaan aikaan?”
“Se oli taktinen ratkaisu…” Benjamin mumisi maasta.
“Jep… testattiin painovoimaa…” Dai jatkoi ja nousi ylös nurmen pinnasta.
Satsuki tökkäsi heitä molempia jalalla. “Hävisitte 1–0.”
“Uusinta!” Benjamin vaati.
“Ei nyt jaksa enää”, Dai marisi, “taidan kuolla...”
Satsuki kumartui Dain viereen ja katsoi häntä silmiin. “Et kuole. Sinä olet Dai Usami. Olet hävinnyt FC Demonsille ja selvinnyt siitäkin hengissä.”
“Ja minäkin selvisin!” Benjamin huusi. “Ja hävisin tytölle, joka ei koskaan ennen eläessään ole pelannut jalkapalloa tosissaan! Miten nöyryyttävää!”
Satsuki naurahti jälleen ja ojensi kätensä kuin rauhoitellakseen kahta taaperoa. “Hyvä on, hyvä on. Te molemmat selvisitte.”
Päivän viimeinen aurigonsäde vetäytyi taivaan taa, ja ilmaan alkoi nousta syksyinen viileys. Koulun pihalle laskeutui hiljaisuus, kun kolme ystävystä vetäytyivät kentältä.
“Lupasin mennä kotiin kahdeksaksi”, Benjamin sanoi venytellen hartioitaan. “Äiti tekee lasagnea.”
“Lasagneen liittyy yksi myytti”, Satsuki aloitti. “Jos syö lasagnea lusikalla uudenkuun aikaan, onni kukoistaa koko loppuelämän ajan! Ja siitä puheen ollen… nyt muuten on uusikuu”, hän kertoi.
Benjamin kääntyi katsomaan Satsukia. “Uusi… mikä?”
“Uusikuu”, Satsuki toisti. “Sellainen vaihe, kun kuu ei näy lainkaan. Vanha kierto päättyy ja uusi alkaa.”
Dai kumartui hieman lähemmäs. “Entä mitä se käytännössä tarkoittaa?”
Satsuki mietti hetken.
“Se tarkoittaa… tuota… vaikkapa hiljaisuuden aikaa. Uuden alkamista. Sellaista hetkeä, jossa kaikki on vielä pimeää, mutta juuri siitä pimeydestä alkaa kasvaa jotain. Vähän kuin… uusi alku, vaikka sitä ei vielä näekään.”
Benjamin nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt jotain syvää.
“Hmm… ehkä tämä päivä oli sen kaiken alku. Seigetsun joukkueen synty. Hyväksyimme viimein tappion.”
Dai vilkaisi ystäväänsä. “En nyt tiedä… olen silti pettynyt… mutta en… samalla tavalla kuin ennen tätä päivää. Ehkä se hupsu tuokio koulun pihalla todella opetti jotain.”
“Kaikki kokemukset opettavat jotain”, Satsuki vastasi asiantuntevasti.
“Erhm… neiti filosofia, ehkä minä tästä lähden”, Benjamin naurahti. Hän huiskutti Daille ja Satsukille kättä hyvästien merkiksi ja katosi talon kulman taa.
Dai ja Satsuki jäivät kahden.
“No, mitä ajattelet tästä päivästä?” Satsuki kysyi kävelyn yhteydessä.
Dain sydän hakkasi. “No tuota… aika mukava. Varsinkin sen jälkeen, kun minä ja Benjamin saimme pitkästä aikaa sitä kuuluisaa patukkaa!”
“Patukkaa ja patukkaa… voi teitä poikia. Minä tykkäsin uudesta koulusta, niin paljon uusia naamoja. En malta odottaa tutustua uusiin ihmisiin!”
“Ja minä taas haluan, että vanhat tutut tyypit säilyvät. Kuten sinä Satsuki – ja Benjamin, ja Nathaniel, Haru, Nao…”
“Ymmärrän kyllä. Olet ollut aina introvertti. Mutta joskus elämässä ei voi välttyä uusilta kasvoilta. Tapaathan sinä jalkapallon parissa paljon uusia ihmisiä. Ja maailmanmestaruuskisoissa on taatusti hervottoman paljon porukkaa!” Satsuki huudahti ja tarttui Dain olkapäähän. “Alle neljä vuotta tästä hetkestä… sinä seisot tuhansien ihmisten edessä ja laukaiset pallon maaliin. Kuinka hyvältä se voikaan tuntua?”
“Um.. öm– varmaan aika tosi hyvältä?” Dai vastasi hermostuneena.
“Voisin kuvitella samaa”, Satsuki sanoi hymyillen.
He jatkoivat yhdessä kävelyä kuunvalossa, jota saattoi tuskin erottaa.
Muutaman tunnin päästä Seigetsun kaupungin länsipuolella tapahtui ihmeitä…
Ryu “Rure” Renzaki ei ollut nukkunut kunnolla kolmeen yöhön. Ei se ollut uutta – valmentajalle unettomuus seurasi mukana kuin varjo – mutta sinä iltana väsymys tuntui erityisen raskaana. Hän oli juuri sulkenut kylpyhuoneen valot ja istunut sängyn reunalle, kun puhelin värähti yöpöydällä.
Tuntematon numero. Ja kello oli 23:47.
“Ei helvetti… kuka tähän aikaan soittelee?” Renzaki mutisi ja pyyhkäisi hiuksia otsaltaan.
Hän harkitsi olla vastaamatta.
Puhelin värähti uudelleen.
Ja uudelleen.
Renzaki huokaisi ja painoi vihreää luuria.
“Ryu Renzaki puhelimessa. Toivottavasti tämä on tärkeää.”
Hetken oli täydellinen hiljaisuus. Sitten syvä, lähes konemainen ääni sanoi:
“Hyvää iltaa, Renzaki Ryu. Soitan Japanin liigan kehitysjaostosta.”
Renzaki suoristui heti.
“…Mikäli tämä on joku pila, painan punaista nyt.”
“Ei ole. Olemme tehneet yhteistyötä uuden toimijan kanssa. Organisaation nimi on Kahdeksas ulottuvuus.”
Nimi itsessään sai Renzakin uneen painuneen hermoston heräämään uudelleen.
“En ole kuullutkaan”, hän sanoi varovaisesti.
“Ymmärrettävää. Se on uusi, korkeimman tason analytiikka- ja valmennusorganisaatio. Heidän tavoitteenaan on etsiä raakaa potentiaalia ja testata sitä uusilla tavoilla. Ja he ovat valinneet teidät — Team Black Seigetsun.”
Renzaki jäi hetkeksi täysin hiljaiseksi.
“…valinneet meidät? Mihin?”
Puhelimen toisessa päässä ääni hymähti kevyesti, kuin kaikki olisi jo päätetty:
“Erikoisturnaukseen, joka kulkee työnimellä Dharma.”
Renzakin syke hidastui ja nopeutui yhtä aikaa, kuin sydän olisi yrittänyt tehdä kaksi asiaa kerralla.
“Dharma… mitä? Selittäkää.”
“Tämä turnaus järjestetään Japanin liigan tuella. Mukana on kahdeksan nuorten joukkuetta eri puolilta maata. Mutta ne eivät ole mitä tahansa tavallisia joukkueita… jokainen on valittu poikkeuksellisen potentiaalin vuoksi. Taitoa, luovuutta, raakaa lahjakkuutta, psykologista kestävyyttä.”
“Ja miksi meille kerrotaan tästä nyt?” Renzaki kysyi.
“Turnaus alkaa kahden viikon kuluttua.”
Renzaki ponnahti ylös sängyltä. “MITÄ?! Kahden— ette voi olla tosissanne. Me hävisimme FC Demonsille murskaluvuin! Joukkue on puhki, osa masentuneita—”
“Tiedämme tuloksen”, ääni vastasi sävyttömästi.
“Ja juuri siksi teidät kutsutaan. Teillä on tarina. Taistelu. Intohimo. Potentiaali nousta korkeammalle.”
Renzaki puri hammastaan, mutta samaan aikaan hänen äänessä ei ollut enää vihaa. Siinä oli adrenaliinia.
“Mikä on panos?” Renzaki kysyi niin varovasti kuin ikinä pystyi.
Puhelimen toisessa päässä ääni madaltui:
“Turnauksen voittaja saa suoran paikan Japanin liigaan.
Ei karsintoja. Ei lisäotteluita.”
Renzakin hengitys pysähtyi.
Japanin liiga.
Suora nousu huipulle.
Kaikki, mistä hän oli haaveillut.
Kaikki, mitä hän oli halunnut koskaan, oli viimein toteutumassa… Mahdollisuus, joka tulisi vain kerran elämässä.
“Lähetämme teille tiedot, aikataulut ja vaatimukset huomenna sähköpostitse. Kahdeksas ulottuvuus hoitaa erityisjärjestelyt. Tähän tarvitaan… normaalia enemmän.”
“Normaalia enemmän?” Renzaki kysyi ja nosti kulmiaan. “Olkaa kilttejä ja tarkentakaa”, valmentaja aneli.
Puhelimen päässä ääni hiljeni, kuin se olisi pohtinut, mitä sai paljastaa.
“Sanotaan näin… he eivät valmenna kehoa. He valmentavat kaikkea muuta. Nähdään turnauksessa, herra Renzaki. Onnea — te tulette tarvitsemaan sitä.”
Ja sitten linja katkesi.