Askeleet kaikuivat väkijoukon seassa.
“Juna Kiotoon lähtee laiturilta yksi kahden minuutin kuluttua!” kautin tiedotti.
Askeleet kiihtyivät. Kiireen tuntua oli ilmassa.
“Jos emme ehdi, saadaan sanoa hyvästit mafian kukistamiselle…”
“Älä huoli. Me ehdimme.”
Kaksi ihmistä juoksi kohti porttia, joka johdattaisi heidät suoraan Shinagawan asemalle, laiturille yksi. He väistelivät turisteja ja paikallisia vinhaan tahtiin, ja koittivat olla kiinnittämättä heihin sen suurempaa huomiota. Muutama mies lensi nurin juoksun aikana, mutta onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.
Lopulta he saapuivat portin eteen.
Kaikki olisi muuten sujunut kuin rasvattu, mutta porttia vartioi tietysti vartija. Ja asemalle pääseminen vaati, yllätys yllätys, lippua. Ja mitään lipun tapaista kaksikolla ei ollut.
“Kääntykää ympäri ja ostakaa lippu automaatista, olkaa hyvät”, vartija sanoi portille saapuneelle kaksikolle.
“Asia on nyt niin, että emme voi!” toinen heistä huudahti ja kääntyi katsomaan vartijaa vihaisena.
Juuri kun vartija oli alkamassa kertomaan maksun tärkeydestä, hänen käteensä tartuttiin.
“Hei, mitä sinä—?”
Henkilöt heilauttivat itsensä portin laidan yli. Heistä tuli virallisesti tunkeilijoita. Silloin vartija huusi kovaan ääneen: “PYSÄHTYKÄÄ VÄLITTÖMÄSTI!” ja lähti salamannopeasti heidän peräänsä.
Kaksikko saapui liukuportaiden päähän pitkän juoksun jälkeen.
“Ei sinun noin olisi pitänyt tehdä, Kai! Nyt saamme kaiken lisäksi vielä sinivuokot peräämme!”
Kai heilautti tukkaansa ja hymyili. “Sinun pitäisi ottaa tämä rennommin, Mio. Kiistanalaiset tehtävät vaativat kiistanalaisia toimia. Ja sitä paitsi—”
“ETTEKÖ KUULLEET MITÄ SANOIN?!” kuului ääni heidän takanaan.
“O-Ou, tästä tuli tenkkapoo. Hmm…”
Kai katsoi ympärilleen ja yritti keksiä ratkaisua, joka veisi heidät mahdollisimman helposti pois tilanteesta. Lopulta hän äkkäsi käyttää liukuportaiden kaidetta apunaan.
“Nyt mentiin!” hän huusi ja nappasi Mion kädestä kiinni.
“MITÄ SINÄ NYT—”
Ja niin Kain ohjaamana he hyppäsivät kaiteelle, joka lähti nopeasti kuljettamaan heitä kohti laiturialuetta. Ei aikaakaan, kun liukuportaiden alapäästä kuului hirveä räsähdys – kaksikko oli tömähtänyt kovalle betonilattialle.
“Auuuu… mun päähän kivistää, kiitos sun typerän tempauksen!” Mio kiljahti ja läpsäisi kumppaniaan avokämmenellä naamaan.
“Mistä hyvästä tuo nyt oli?! Pelastin meidät! Jos oltaisiin jääty ylös, ei koskaan olisi ehditty—”
He katsoivat toisiaan samaan aikaan silmiin.
Laiturilta yksi kuului kiskojen kilinää.
“—JUNAAN!!!”
“Nyt otti ohraleipä. Me ei enää mitenkään ehditä”, Mio valitti kiertäessään pientä kehää Kain ympärillä.
Kai vakavoitui.
“Väärin. On aika kaivaa ässä hihasta…”
Hän avasi takkinsa, jolloin sen alta paljastui suojattu miekka.
“...tai tässä tapauksessa, katana. Hah!”
“Oletko hullu! Ethän sinä sitä täällä voi käyttää? Tapat vielä viattomia ihmisiä, ja sitten päädytään linnaan lukemaan tiilinpäitä!”
Kai pyöräytti silmiään. “Äläs nyt, äläs nyt, äläs nyt… en minä ketään listi. Käytän sitä vain ja ainoastaan sen takia, että pääsemme junaan, joka MUUTEN MENEE JO PIAN TUNNELIIN!”
“!!! No käytä sitten!”
Mio tarttui Kain käteen jo toistamiseen.
“Tämä voi sitten vähän tuntua. G-voimat saattavat nousta äkkiä, joten pidä pintasi!”
“Voi rakas ole niin kiltti ja lakkaa puhumasta… TEE SE JO!”
Kai nyökkäsi ja veti katanan huotrasta. Hetken ajan koko laiturialue salamoi, sitten se tärähti, ja sitten kaksikko lähti kiitämään nopeasti eteenpäin.
Sekunnin murto-osassa katana oli heittänyt Kain sekä Mion junan peräosaan.
Nyt varmasti mietit, että miten muka tavallinen miekka pystyi tällaiseen? No, Kain hallussa oleva katana oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Se oli yksi seitsemästä lumotusta esineestä, joita hän etsi yhdessä vaimonsa Mion kanssa.
Ja kyllä, kuulit oikein, vaimon. Kai ja Mio Kitan elelivät heidän mielestään tavallista elämää jahtaamalla eri rikollissyndikaattien voroja, joita he passittivat oikeuden eteen.
Mutta tällä kertaa tehtävä ei saanut epäonnistua, sillä vastassa ei ollut mikään pikkukonna, vaan Japanin mafian, yakuzan, kanssa yhteistyössä toimivan suuremman ja maailmanlaajuisemman rikosorganisaation välikäsi.
“Ryhmä X. Se on tehnyt kaikkensa löytääkseen kaikki seitsemän esinettä… JFBI:n mukaan se ei ole löytänyt vielä yhtäkään. Mutta nyt on syytä epäillä, että tuossa junassa kuljetetaan yhtä lumottua artefaktia. Ja me otamme siitä selvää, eikö niin, armaani?”
“Näin tehdään”, Mio sanoi viekkaasti.
Sitten lasi rikkoutui. Kain miekka työntyi sisään junanvaunuun. Ihmiset perääntyivät taaksepäin peloissaan.
“Ei syytä paniikkiin! Tilanne saattaa vaikuttaa hieman oudolta, mutta vannomme, ettei kenellekään käy mitään, jos pysytte vain paikoillanne”, Kai yritti vakuuttaa kansalaisille, mutta kaikki olivat joko niin säikähtäneitä tai epäileväisiä, etteivät he uskoneet.
“TERRORISTEJA! SOITTAKAA VIRKAVALLALLE!”
“Nyt lapset äkkiä sivummalle!”
“Vetäkää joku hätäjarrusta!”
Paniikki kasvoi.
“Ei ei ja vielä kerran ei. Olkaa aloillanne, niin ketään ei satu!” Kain ääni kaikui tilassa.
Paniikki kasvoi entisestään.
“KAI!”
“Mitä? Sanoin asiat niin kuin ne ovat!”
“Mutta joskus tarvitaan lempeyttä. Minä näytän. HYVÄT IHMISET, SAANKO HUOMIONNE!”
Ihmiset kääntyivät katsomaan Mioa.
“Kiitos. Emme voi kertoa aivan kaikkea, koska olemme omavaraisia agentteja. Toimimme yhteisen hyvän puitteissa. Tehtävämme on kukistaa tähän junaan soluttautuneet rikolliset, jotka hamuavat salaperäistä esinettä. Pysykää rauhallisina ja hengittäkää syvään, mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Teistä kaikki pääsevät pois junasta heti seuraavalla asemalla, kunhan—”
Mion lause kuitenkin keskeytyi, kun junan toisesta päästä kuului aseen laukauksia.
Siitäkös ihmisjoukko villiintyi. Juna oli juuri pysähtynyt seuraavalle asemalle, ja naisääni kaiuttimessa käski kaikkia poistumaan asemalta sekä junasta välittömästi. Ihmiset tottelivat.
Kaikki paitsi Kai ja Mio.
“Tunnelma muuttui pimeäksi”, Kai hymähti.
“Eikö se ollut koko ajan pimeä?” Mio mietiskeli.
Junan ovet pamahtivat kiinni.
Kai ja Mio nielaisivat.
Sitten se lähti hitaasti lipumaan raiteilla kohti ääretöntä pimeyttä.
“No nyt se on vielä pimeämpi!!”
Mio potkaisi penkinkulmaa. “Helvetti! Ryhmä X:n jäsenet kaappasivat junan! Mitä me nyt teemme?”
Kai pyyhkäisi olkapäitään ja huokaisi syvään.
“Sitä mitä aina. Pysäytetään heidät. Ja nyt Mio-kulta, nyt veri roiskuu.”
“Aah, eikä… olisin halunnut käydä treffeillä tämän jälkeen. Olisit vienyt minut johonkin hienoon ravintolaan!”
“Toisen kerran Mio. Nyt miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä”, Kai tokaisi ja otti ensimmäiset juoksuaskeleet kohti ensimmäistä junanvaunua.
Mio seurasi miestään ilomielin.
Kun Kai ja Mio olivat saapuneet aivan kuskin oven eteen, he näkivät jotain, joka oli niin puistattavaa ja oksettavaa, että he halusivat pyyhkiä sen pois verkkokalvoiltaan mitä pikimmiten.
Nainen ja pieni lapsi makasivat maassa verestä märkinä. Naista oli ammuttu vatsaan ja kaulaan, lasta suoraan päähän.
“Hän oli niin nuori”, Mio toisteli jatkuvasti katsoessaan maassa makaavaa pientä myttyä.
“Levätkää rauhassa”, Kai sanoi ja kumarsi pienesti edesmenneille sieluille.
Sitten junan katolta kuului kopaus. Ja heti perään toinen. Sitten kolmas. Neljäs…
“Me saimme seuraa. Aseet esiin.”
Mio kaivoi takkinsa alta kaksi pistoolia. Kai tiukensi otetta katanastaan.
“Hahahaha…” ääni kuului katolta. “Kaksi pikku agenttia, jotka koittavat leikkiä sankaria. Epäonnistuitte täydellisesti. Ahaha…”
“Näyttäytykää, te senkin pellet! Tiedämme kyllä mitä piilottelette! Antakaa lumottu esine meille, tai emme vastaa seurauksista!” Kai karjui kohti kattoa.
Nauruääni koveni, ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, junavaunun katto rikkoutui. Kymmenkunta roistoa hyppäsi pienestä aukosta sisään suoraan Kain ja Mion eteen.
“Tuo katana… haluan sen”, mustat hiukset omaava mies sanoi maireasti.
“Typerä kysymys. Tiedät vastaukseni.”
Junankuljettajan ovi avautui. Sieltä astui ulos toiset kymmenkunta miestä. Nyt Kai ja Mio oltiin piiritetty. Ei pakoreittiä, ei pelastusta. Vain ja ainoastaan tappelu pelastaisi kaksikon kuolemalta.
“Antakaa katana minulle. Vai haluatteko mieluummin kuolla? Tietäkää, että minun nimeni on Naoya, ja olen suuren mestarin oikea käsi!”
Kai ja Mio vilkaisivat toisiaan. “‘Suuren mestarin’?”
“NO, EIKÖ SANA KUULU?! Katana. Tänne. Heti.”
Kai hymyili. “Hyvä on. Saat sen.”
Hän katanan ilmaan. Ja heti kun Naoya kurkotti kätensä saadakseen sen, Kai hyppäsi, nappasi katanan, ja sivalsi muutaman miehen kaulat.
Naoya joutui perääntymään muutaman askeleen.
“Pitihän se arvata. Temppuja. Miehet, tappakaa heidät!”
Rähinä alkoi. Miehet yrittivät ensin kuristaa Mioa hengiltä, mutta hän onnistui ampumaan heidät kuoliaiksi kimmottamalla luodit junan seinästä. Sitten viisi miestä rynnisti Kain kimppuun, mutta tämä vain heilautti katanaansa kerran, ja kaikki makasivat jo maassa tuskissaan apua anelevina.
“Hah! Liian helppoa! Naoya, etkö sinä oikeana kätenä oikeasti tuo mukanasi yhtään kokeneempia jäseniä? Tässä ei tule edes hiki!”
“Hahaha… tämä olikin vasta lämmittelyä. Asejoukot!”
Sitten junan toisesta päästä sisään tunkeutui kaksikymmentä todella raskaasti varustettua Ryhmä X:n jäsentä, jolla kaikilla oli mukanaan rynnäkkökiväärit.
“Tulta!”
Samaan aikaan kun juna poistui tunnelista ja kohosi korkealle Tokion taivaalle, Kai torjui miekallaan jokaisen luodin, joka hänen suuntaansa ammuttiin. Muutama luoti meni ohi, ja kävi niin lähellä Mion päätä, että kuolema suorastaan hengitti suoraan hänen korvaansa.
“Tarvitsetko apua?” Mio kysyi huvittuneena.
“Kaikki on kunnossa! Minun täytyy vain—”
Luoti osui Kaita vasempaan käteen.
“SAATANA! Keskittyä! Perkele…”
“Rakas! Ei kai sattunut!”
“No mitäs luulet?! Se on ihan auki… meidän on päästävä pikaisesti pois!”
Naoya hyppäsi kaksikon eteen.
“Voi, yritetäänkös sitä karata? Typerät rakastavaiset. Olen aina askeleen EDELLÄ!” hän karjaisi ja vetäisi hihastaan jotain, joka sai Kain ja Mion ilmeet värähtämään.
“LUMOTTU ESINE: RANNEKELLO! Ja nyt te saastaiset maan matoset saatte kokea lumotun esineen todellisen voiman. Sanokaa hei-hei. Kertokaa terveisiä sinne helvetin tuolle puolen!”
Rannekellon viisari nytkähti.
Luodit jäivät ilmaan kuin näkymättömään seinään kiinni. Junan ikkunoiden takana Tokion neonvalot pysähtyivät kesken välähdyksen. Mion hiukset leijuivat yhä ilmassa, ja hänen katseensa oli kääntynyt kohti Kaita, mutta hänen silmänsä eivät enää räpsähtäneet. Lisäksi veri, joka oli valunut Kain kädestä, ei pudonnut lattialle asti, vaan jäi roikkumaan pisaroina hänen rystystensä alle.
Kai tajusi saman tien, ettei pystynyt liikuttamaan ruumistaan.
Naoya asteli hänen eteensä hitaasti, nautiskellen jokaisesta askeleestaan. Hänen saappaansa eivät päästäneet ääntäkään, koska ääni oli pysähtynyt muun maailman mukana.
“Eikö olekin kätevää?” Naoya kysyi ja nosti rannekellon lähemmäs Kain kasvoja. “Pysäyttää nyt aika. Kattia kanssa!”
Kai yritti puristaa katanan kahvaa, mutta hänen sormensa eivät enää totelleet. Lumottu esine oli yhä hänen kädessään, mutta juuri nyt se tuntui painottomalta, melkein vieraalta. Aivan kuin miekka olisi odottanut jotain.
Naoya kallisti päätään ja katsoi Mioa.
“Hän taitaa olla sinulle todella tärkeä.”
Kain sisällä jokin repesi.
Älä koske häneen, Kai ajatteli.
Naoya ei tietenkään kuullut ajatusta. Hän hymyili silti kuin olisi kuullut.
“On aika julmaa, että saat nähdä kaiken. Useimmat kuolevat ymmärtämättä sitä mitä tapahtui. Sinä saat taas kunnian katsoa rakkaan ihmisen viimeisen hengenvedon!!”
Hän käveli Mion luo ja pysähtyi aivan tämän eteen. Mio seisoi keskellä pysähtynyttä liikettä pistoolit käsissään. Hän oli näyttänyt siltä kuin olisi ollut juuri sanomassa jotain nokkelaa.
Naoya nosti aseensa hänen otsaansa kohti.
Kain mieli huusi niin kovaa, että hänen olisi pitänyt rikkoa koko juna sillä äänellä.
Ei…
Ei….
EI!
Silloin katana värähti.
Se oli pieni liike. Niin pieni, ettei Naoya edes huomannut sitä ensin. Mutta Kai tunsi sen. Kahvan sisällä jokin sykki, aivan kuin miekalla olisi ollut oma sydän.
Naoya painoi liipaisinta. Laukausta ei kuulunut.
Luoti lähti hitaasti ulos piipusta, lähes majesteettisesti.
Ja juuri ennen kuin se ehti koskettaa Mion ihoa, Kain oikea käsi liikahti.
Katanan terä välähti pysähtyneessä maailmassa ja osui luotiin. Luoti halkesi kahtia, ja sen puolikkaat lensivät Mion kasvojen molemmilta puolilta ohi. Toinen iskeytyi ikkunaan, toinen kattoon.
Naoyan hymy hyytyi.
“Täh…?”
Kai veti ilmaa keuhkoihinsa.
Se sattui. Aivan kuin aika olisi murskannut hänen rintakehänsä yrittäessään pitää hänet paikallaan. Silti hän sai päänsä kääntymään Naoyaa kohti.
“Sinä paskiainen…”
Kain ääni oli matala ja katkonainen.
“Sinähän et koske vaimooni!”
Naoya perääntyi askeleen. Ensimmäistä kertaa hänen kasvoillaan näkyi jotain muuta kuin ylimielisyyttä.
“Miten vastustit kellon voimaa? Kukaan ei voi tehdä niin!”
Kai puristi katanansa kahvaa niin kovaa, että verinen vasen käsi tärisi. Terä alkoi säkenöidä tummanpunaista valoa, ja sen ympärille pysähtynyt ilma repeili voimakkaasti.
“Minä en ole mikä tahansa heebo! Käsissäni lepäävän aseen nimi on Rokuha, paina se muistiisi kun seuraavan kerran yrität tappaa minua!”
Naoya irvisti ja käänsi rannekellon viisaria uudelleen.
Tällä kertaa paine oli pahempi. Kain polvet melkein pettivät, vaikka aika ei ollut vieläkään kokonaan liikkeessä. Junan seinät natisivat. Pysähtyneet luodit vapisivat ilmassa.
Naoya syöksyi Kain kimppuun.
Hän oli nopea. Todella nopea. Naoya ilmestyi Kain eteen salamannopeasti, kaivoi veitsen taskustaan, ja iski sillä kohti Kain kaulaa.
Teräs kalahti terästä vasten, ja ääni palasi maailmaan yhdeksi sekunniksi.
KLANG!
Mion silmät räpsähtivät jälleen.
“Häh—?”
Sitten aika pysähtyi uudestaan. Naoya vilkaisi Kaita.
“Helvetin tenava! Murskaan jokikisen saastaisen luusi tuusan nuuskaksi!”
Kai hymyili veristen hampaiden välistä.
“Siinähän yrität.”
Hän työnsi Naoyan taaksepäin ja heilautti katanaa vaakatasossa. Isku ei osunut Naoyaan, mutta se repi ilmaan ohuen viillon, josta purkautui mustan ja punaisen värin yhdistämiä kipinöitä.
Kellon vaikutus alkoi heikkenemään.
Naoya tajusi sen ja karjaisi:
“TULTA!!”
Maailma lähti liikkeelle räjähdyksenomaisesti.
Kaikki pysähtyneet äänet palasivat kertaheitolla. Luodit sinkoutuivat eteenpäin, Ryhmä X:n jäsenet kaatuivat, junan ikkunat helisivät ja Mion keho nytkähti takaisin liikkeeseen. Hän ei tiennyt täysin, mitä oli tapahtunut, mutta näki puolittuneet luodit lattialla ja Naoyan kauhistuneen ilmeen.
Mio kohotti kulmiaan.
“Ja nyt saat kertoa minulle mitä missasin, Kai.”
“Naoya pysäytti hetkellisesti ajan. Luulin jo hetken menettäneeni sinut!”
Mio hymyili. “Et sinä minusta niin helposti pääse. Hoidetaan tämä!”
Kai nyökkäsi. “Rannekello tänne, Naoya. Hävisit jo.”
Naoya nauroi pahansuopaista nauruaan. “Saatatte ehkä olla luotejakin nopeampia, mutta arvatkaa mitä te ette voita?”
Hän tömäytti muutaman kerran veitsellään junan kattoon, minkä seurauksena siitä pieni osa sortui jälleen.
“Junaa, joka sortuu raiteiltaan kahdensadan metrin korkeudessa!”
Sitten Naoya hyppäsi katolle. Luotimyrsky jatkui yhä.
“Keksin idean. Mio, pysy täällä ja suojaudu. Minä menen ja haen Naoyan rannekellon!”
“Vuodat kuiviin tätä menoa! Älä mene yksin!” Mio aneli, mutta Kai ei kuunnellut.
“Menen. Rakastan sinua”, hän vain vastasi.
“Niin minäkin sinua, mutta—”
Kai oli jo poissa. Katolla. Vastakkain Naoyan kanssa, ja junan kyydissä, joka kiisi kohti tuhoa sadan kilometrin tuntinopeudella.
“Houkka! Mitä tahansa tapahtuukin, lopputulos on kuolema sinulle ja vaimollesi. Ette voi paeta. Ette voi piiloutua. Juna on täysin meidän hallussamme! Tälläkin hetkellä tuhannet luodit viuhuvat vaimosi pään ohi… ehkä joku niistä on jo osunut—!!”
“HILJAA!” Kai karjaisi ja yritti sivaltaa miekallaan Naoyan kaulaa, mutta epäonnistui pahemman kerran. Mies hyppäsi taaksepäin ja naurahti.
“Tunteellinen hölmö. Vaimosi on yhtä paska ampumaan kuin vastasyntynyt lapsi. Hän ei osu aseillaan edes ladon seinään.”
Kai puri huultaan. “Katsotaan se sitten kun sinä ja miehesi olette reikiä täynnä!”
Vaunusta kuului kiljaisu.
“Mitä sanoitkaan?”
“MIO!!”
Kai yritti poistua junan katolta, mutta Naoya nappasi hänestä kiinni viimeisellä mahdollisella hetkellä. Rokuha-katana lensi rytäkässä Kain ulottumattomiin ja Naoyan veitsi tippui liikkeen mukana maahan.
“Hoidetaan tämä perinteikkäästi nyrkeillä!” Naoya hekotti.
Kai ei aikaillut. Hän hyppäsi Naoyan kimppuun ja toimitti muutaman ekstranopean lyönnin. Ne osuivat vatsaan, mutta Naoya kuittasi tilanteen lyömällä kahdesti kovemmin suoraan Kain kylkeen.
“Olet nopea…”
“...MUTTA SE EI RIITÄ!”
Naoyan silmissä vilisi, kun Kain nyrkki osui uudelleen – tällä kertaa otsaan.
Hän kaatui taaksepäin.
“Reppana… et uskalla lyödä edes tajua kankaalle! Oletpa säälittävä”, Naoya ilkkui.
“Jep, mutta se ei ollutkaan juoneni”, Kai sanoi hymyillen. “Vaan… TÄMÄ!”
Kello oli nyt ilmestynyt suoraan Kain ranteesen. Hän oli vaivihkaa napannut sen Naoyalta, kun he olivat vaihtaneet lyöntejä.
“Kaksi seitsemästä. Seuraava pysäkki—”
Mutta Naoya ei luovuttanut. Hän syöksyi jälleen Kain kimppuun, tällä kertaa kovempana kuin aiemmin. Veri lensi ja hampaat porautuivat ikenistä läpi.
Naoya sylkäisi verta Kain kasvoille ja iski kyynärpäällä suoraan tämän leukaan.
Kai horjahti. Se oli vain yksi askel, mutta junan katolla sekin oli liikaa. Tuuli repi hänen takkiaan, Tokion valot vilisivät alapuolella kuin pohjaton meri, ja jokainen junan tärähdys muistutti siitä, ettei tämä ollut enää taistelu voitosta.
Tämä oli taistelu siitä, kuka kuolisi viimeisenä.
“Anna se tänne!” Naoya karjui ja tarttui Kain ranteeseen, jossa rannekello lepäsi.
Kai vastasi puskemalla otsallaan Naoyaa kasvoihin. Isku sai miehen irrottamaan otteensa, mutta samalla Naoya potkaisi Kaita kylkeen niin kovaa, että tämä lensi selälleen junan kattoa vasten. Rokuha-katana liukui metallipintaa pitkin muutaman metrin päähän.
Kai ojensi kätensä sitä kohti.
Silloin Naoya potkaisi katanaa.
Terä pyöri katon reunalle, kilahti kerran metallia vasten ja putosi.
Rokuha-katana syöksyi alas Tokion ilmaan, kohti pimeitä katuja, kohti valomerta, kohti tuntematonta. Kain sydän pysähtyi. Se ei ollut vain ase. Se oli yksi seitsemästä lumotusta esineestä. Se oli heidän ainoa todellinen mahdollisuutensa pysäyttää Ryhmä X.
“Kaksi seitsemästä?” Naoya nauroi ja pyyhki verta huulestaan. “Mikä vitsi.”
Kai nousi polvilleen. Hänen vasen kätensä vapisi. Veri valui. Jokainen hengenveto sattui enemmän kuin edellinen.
Silloin junavaunun sisältä kuului Mion ääni.
“KAI!”
Kain katse kääntyi välittömästi vaunun katon aukkoon.
“Mio…”
Hän näki vain välähdyksiä. Savua. Välkkyviä valoja. Luotien repimiä penkkejä. Mion siluetin, joka oli vajonnut polvilleen ja puristi kylkeään. Hänen toinen pistoolinsa makasi lattialla. Toinen oli yhä hänen kädessään, mutta sekin tärisi niin pahasti, ettei tähtäämisestä ollut enää mitään hyötyä.
Katana putosi yhä edelleen. Mio vuoti verta.
“Koet sitä tällä hetkellä”, Naoya kuiskasi. “Koet sitä hetkeä, jolloin mies menettää aivan kaiken!”
Kai kääntyi vielä kerran katsomaan alas pimeyteen katoavaa katanaa. Hänen sormensa nytkähtivät rannekellon päällä. Jos hän pysäyttäisi ajan, ehkä hän ehtisi noutaa molemmat. Ehkä hän voisi hypätä katanan perään, palata takaisin, pelastaa Mion ja pysäyttää junan.
Mutta kellon voima ei ollut hänen. Ei vielä. Hän ei tiennyt sen sääntöjä. Ei hintaa. Ei seurauksia.
Ja Mio kiljui uudestaan.
Päätös oli helppo.
Hän syöksyi kohti katon aukkoa.
“Äärimmäisen moukkamainen valinta!” Naoya karjui.
Kai ehti juuri hypätä alas vaunuun, kun Naoya iskeytyi hänen selkäänsä. Molemmat paiskautuivat katon reunaa vasten. Kai yritti potkaista miestä irti, mutta Naoya tarttui hänen ranteeseensa molemmin käsin.
“Se kuuluu nyt minulle!”
“Ei enää”, Kai murahti ja löi Naoyaa kasvoihin.
Naoya ei väistänyt. Hän otti iskun vastaan, hymyili veristen hampaiden läpi ja väänsi Kain haavoittunutta kättä.
Kipu iski kovemmin kuin tuhat veistä.
Ja juuri sillä hetkellä Naoya repäisi rannekellon irti.
Kai yritti vielä tarttua siihen, mutta hänen sormensa haroivat tyhjää. Naoya kierähti taaksepäin, nousi kyykkyyn katon reunalle ja kiinnitti kellon takaisin omaan ranteeseensa.
“Aah. Hahahaa… kiitos lainasta.”
Kai ei vastannut. Hän ei voinut. Hän näki Mion.
“Kai…” Mio kuiskasi.
Kai unohti Naoyan.
Unohti kellon. Unohti katanan.
Hän suorastaan syöksyi Mion luo, liukuen polvilleen hänen viereensä.
“Ei, ei, ei, älä katso minua noin”, Kai sanoi nopeasti ja painoi kätensä Mion haavalle. “Sinä et kuole. Et tänään. Et tässä junassa. Et minun syliini.”
Mio yritti hymyillä, mutta kasvoille nousi vain kivulias irvistys.
“Sinä… lupasit ravintolan…”
Kai naurahti rikkinäisesti.
“Joo. Ja sinä saat valita paikan. Saat valita kalleimman annoksen koko listalta. Saat tilata jälkiruoan ennen pääruokaa, jos haluat. Mutta pysy hereillä.”
Junavaunu tärähti niin rajusti, että molemmat paiskautuivat sivulle. Koko juna kallistui. Ulkoa kuului metallinen kirskunta, joka ei kuulostanut enää raiteiden ääneltä, vaan kuolemalta.
Kai nosti katseensa.
Naoya seisoi katon aukon reunalla ja heilutti kättään jäähyväisten merkiksi.
“Päätepysäkki, rakastavaiset! Ahahaha… hahaha… HAHAHAHAA!!”
Sitten hän aktivoi rannekellon.
Maailma pysähtyi sekunnin murto-osaksi. Tällä kertaa pysähdys oli lyhyt ja väkivaltainen. Sellainen, jonka aikana ehti kadota olemattomiin.
Kun liike palasi, Naoya oli tehnyt juuri niin.
Hän oli kadonnut.
Ja juna oli irronnut raiteilta.
Kai kietoi kätensä Mion ympärille.
“Mio, pidä kiinni minusta.”
“Mitä tapahtuu…?”
“Nyt lennetään kuin leppäkeihäät!”
Mio sulki silmänsä ja painoi otsansa Kain rintaa vasten.
“Vihaan todella tätä tehtävää.”
“Samat sanat.”
Sitten juna räjähti.
Ensimmäinen räjähdys repi vaunun takaosan irti. Toinen räjäytti ikkunat sisäänpäin. Lasi, metalli ja tuli sekoittuivat yhdeksi sokaisevaksi myrskyksi, ja koko maailma kääntyi ympäri. Kai tunsi lattian katoavan altaan. Hän tunsi Mion painon käsivarsillaan. Hän tunsi tulen nuolevan selkäänsä ja ilman katoavan keuhkoistaan.
Juna lensi Tokion yössä.
Sitten se iskeytyi pilvenpiirtäjän seinään. Kaikki muuttui valkoiseksi. Ja sitten mustaksi.
Kai heräsi siihen, että joku puhui englantia.
Hän ei ensin ymmärtänyt sanaakaan. Äänet olivat kaukaisia, kuin ne olisivat tulleet veden alta. Jossain piippasi kone. Jossain humisi ilmastointi. Hänen ruumiinsa tuntui niin raskaalta, että hän ei ollut varma, oliko sitä edes enää ollenkaan olemassa.
Sitten kipu palasi. Ensin vasempaan käteen. Sitten molempiin kylkiin. Sitten päähän.
Ja sitten Kai avasi silmänsä.
Yläpuolella oli valkoinen katto. Seinissä kulki lasisia putkia, joiden sisällä liikkui sinertävää nestettä. Huoneen nurkassa seisoi metallinen pöytä täynnä välineitä, joita Kai ei halunnut tunnistaa.
Jokin… helvetin laboratorio.
Hän yritti nousta, mutta ranteet olivat kiinni vuoteessa.
“Mio…”
Kukaan ei vastannut.
Kai veti henkeä ja yritti uudestaan, tällä kertaa kovempaa.
“MIO!”
Ovi avautui.
Sisään astui pitkä mies, jolla oli yllään tumma takki, pölyiset saappaat ja kasvoillaan sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt liian monta räjähdystä eikä jaksanut enää yllättyä niistä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, ja kädessä oli kahvimuki.
“Yo. Ole varovainen. Tikit melkein aukesivat”, hän sanoi melkein nauraen, mutta Kain mielestä tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.
“Kuka helvetti sinä olet ja missä minun vaimoni on? Onko hän kuollut? Olenko minä kuollut? Mikä vitun paikka tämä on?!”
Mies nauroi.
“Salainen laboratorio Tokion alla. Näin sinut taistelemassa sen junan katolla, ja oli kyllä aika pirun eeppinen kamppailu! Melkein voitit sen konnan.”
“... Eli en ole siis kuollut. Missä vaimoni on?”
“Turvassa”, mies vastasi.
“Turvassa? Mitä perkelettä tuon kuuluisi tarkoittaa? Ja missä katanani on? VASTAA!”
“Hahaha… easy there, aloitetaan vaikka ihan perusasioista…”
“...olen agentti Spike Anders suoraan Amerikan Yhdysvalloista.”
“Vaan mikä mahtaa olla sinun nimesi, poika?”
Uusi seikkailu alkaa! Kuka on mystinen Spike Anders? Mitä Miolle tapahtui? Missä ja kenen hallussa Rokuha-katana on?
