Illan treenit sujuivat tavalliseen tapaan. Kaikki muuttui kuitenkin astetta synkemmäksi, kun kaksitoista oppilasta astui bussiin, jonka oli määrä kuljettaa heidät aina Aokigaharan laidalle asti. Oppilaiden keskuudessa alkoi nimittäin kiertämään huhu siitä, että metsä olisi jollakin tapaa kirottu.
“Oletteko kuulleet… sen paikan toinen nimi on itsemurhametsä!”
“Jotkut taas kutsuvat sitä sinisten puiden niityksi… aika hullua!”
Shinra käänsi katseensa Sakuun.
“Ei kai tuo ole totta?” hän kysyi äärettömän hiljaa. Varjon Nightshader vilkaisi ystäväänsä nopeasti ja vain nyökkäsi. Ei sanaakaan. Ainoastaan kevyt, rauhallinen pään liike.
“Nemi-chan… EN PIDÄ TÄSTÄ!” Shinra karjaisi ja tarrasi tyttöön kiinni kuin takiaiseen. “Mitä jos jotain iljettävää tapahtuu… jos elämämme päättyvät??!!”
Nemi huokaisi. “Voi Shinra… älä sinä yhtään ole huolissasi. Kyllä senseit ja mestarit tulevat hätiin, jos jotain tapahtuu”, hän viittoi pelottomana.
…
“Ai tulevat?” kuului heidän edessä olevalta penkkiriviltä. Tuttu poika irrotti itsensä hetkeksi turvavöistä ja vilkaisi taakseen.
“Nekozaki!!!”
“Yo! Minä olen kuullut, ettei senseitä tai mestareita kiinnostaisi hevon helvettiäkään asian laita… he vain makoilevat Nightshader-tukikohdassa. Siellä he köllivät ja jutustelevat jonninjoutavia, täysin tietämättöminä meidän oppilaiden kärsimyksestä!”
Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, Nekozakin päähän osui nyrkki ja hän luhistui maahan.
“Älä viitsi pelotella. Säikäytit jo Mikaelasta paskat pihalle! Hän makaa bussin etuosassa täysin liikuntakyvyttömänä!” hänen vieressään istuva tyttö huusi.
“Öh… erikoinen tilanne”, Shinra totesi hermostuneena ja raapi päätään. “Jokainen meistä on taatusti jännittynyt… mutta että liikuntakyvytön…”
“No Enkeli nyt sattuu olemaan hieman herkempi kuin tavallinen ihminen! Minkäs minä sille mahdan! Olen muuten Kira Sasaki, entäs te?”
“Shinra Yunokurai.”
“Saku Damo.”
“Nemi Mokushi.”
“Yunokurai?!?! Ai SEN Shiro Yunokurain poika?! Olen otettu! En koskaan olisi ajatellut, että saisin kohdata itse suuren mestarin jälkeläisen… herra isä, tässähän menee ihan senat sakaisin… ei kun, täh?!”
“Näetkö… minulla on faneja”, Shinra tokaisi Sakulle huvittuneena.
“Näköjään. Mutta keskitytään nyt olennaiseen! Kyllä ne opettajat meitä auttavat, jos jotain menee mönkään. Piste. Keskustelun loppu”, Saku sanoi ja vaikeni.
Loppumatka sujui joutuisasti (lukuunottamatta pientä kinastelua siitä, oliko itsemurhametsä relevantti sana vai käytettäisiinkö mieluummin sinisten puiden niittyä).
Ennen pitkää 12 oppilasta seisoivat suuren metsän liepeillä. Metsä kohosi edessä kuin pilvenpiirtäjä. Sinisten puiden niitty kätki sisälleen kuitenkin vielä suuremman mysteerin, jonka oppilaat saisivat selvittää…
“Joo-o… eihän tämä ole ollenkaan karmiva”, Shinra sanoi ylpeänä ja otti askeleen eteenpäin. “Eikun menoksi sitten!”
Nemi pysäytti Shinran. “Odota… kuuntele. Kuulen äänen.”
“Äänen? Minkä äänen?” Shinra ihmetteli.
“Niin kuulen minäkin. Ja se taitaa tulla tuolta”, Saku sanoi ja osoitti bussin ruumaa, josta ulos kömpi sensei Takeshi, aivan mudan ja lian peitossa.
“Öh… öhö öhö! Hyvää iltaa arvon kokelaat! Kello lähestyy vauhdilla kahtatoista ja kaunis punainen taivas värjää pian taivaanrannan. Olen täällä antamassa teille ohjeita, jotta selviäisitte aamuun asti. Joten kuunnelkaa sitten erityisen tarkkaan! Määritän jokaiselle tiimille johtajan, joka saa kantaa Nightshader-kääröä. Käärö on kuin suunnistuskartta – jos jotain menee pieleen, sen avulla voi löytää takaisin alkuun. Mutta muistakaa… jos poistutte metsän alueelta, HÄVIÄTTE ja teidät karkotetaan Nightshadereista… IKIAJOIKSI!”
Kokelaat hengähtivät syvään.
“Olette siis valppaina, hyvä. Lisäksi jokainen kokelas saa oman suoritusnumeron ja lapukkeen, joka kertoo sukunimen sekä kanjilla että rōmajilla. Tämä siltä varalta, että supersensitiiviset kamerat, joita on piilotettu metsän siimeksiin, tunnistaisivat teidät vaaran hetkellä”, Takeshi kertoi pienen hymyn kera ja ojensi jokaiselle kokelaalle omat tarvikkeet. Kun hän lähestyi tiimi Deltaa, käärö sujahti suoraan Sakun käteen.
“Sinussa on johtaja-ainesta. Ota käärö.”
“JES!” Saku huudahti innostuneena ja puristi kätensä nyrkkiin. “Viimeinkin! Johtajan pesti! Tätä olen odottanut viimeiset kaksi viikkoa…”
Mitäköhän tästä tulee… Shinra mietti päässään ja katsoi Sakun suorittavan kädellään liikkeen samalla kun piti kääröä suussaan.
“Tämä on minun korkein taito -kykyni… saatte ehkä nähdä sen tulevan yön aikana… ken tietää…”
“Nyt…”
“... on tullut aika.”
Kaikki asettuivat lähtövalmiuteen. Takeshi lähti laskemaan hiljaa kymmenestä alaspäin. Viisi… neljä… kolme… kaksi… yksi… ja sitten kaikki olivat liikkeessä, matkalla kohti elämänsä reissua!
“Tietäkää, että aion suorittaa tämän kokeen yksin! Nähdään aamulla!” Saku karjahti ja kutsui Yamiwashi -haukan varjovoimiensa avulla. Poika hyppäsi sen selkään ja kiisi johonkin syvälle metsän uumeniin.
“No mitä pelleilyä tämä nyt on?! Meidän piti suorittaa koe yhdessä!” Shinra yritti huutaa Sakun perään, mutta poika oli jo liian kaukana kuullakseen.
“Olkoot”, hän lopulta huokaisi ja jatkoi juoksua Nemin kanssa. “Mihin mennään? Hetkinen… EIHÄN MEILLÄ OLE EDES KARTTAA?!”
“Ei niin. Yritetään löytää joku”, Nemi viittoi ja suunnisti lounaaseen, kohti kuuluisaa Narusawa Hyoketsun jääluolaa. Shinra seurasi perässä, kun heidän askeleet kaikuivat maaperää vasten.
Mutta he eivät voineet olla huomioimatta outoa tunnelmaa. Kuin joku tarkkailisi… olisi koko ajan läsnä. Tämä ei ollut epätyypillistä metsälle, joka tunnettiin paranormaalista aktiviteetistaan. Monet okkultistit matkustivat sinisten puiden niitylle jo pelkästään sen takia, että he uskoivat törmäävänsä siellä avaruusolentoihin…
Ehkä kolmensadan metrin juoksumatkan jälkeen Nemi pysähtyi kuin seinään. Hän iski korvansa maahan ja ryhtyi kuuntelemaan.
“Mitä kuuluu?” Shinra kysyi.
“Shh…” Nemi päästi suustaan ja keskittyi yhä tarkemmin. “Kuuluu… askelia.”
“ASKELIA?!” Shinra panikoi ja tarrautui jälleen ystäväänsä. “N-Noutaja… e-ei kai loppumme…”
“Ei! Ota taisteluasento välittömästi!”
Ja niin Shinra teki. He tarkkailivat ympäristöään jatkuvalla syötöllä, kunnes puskasta reitille poikkesi tuttuakin tutumpi ilmestys: Nekozaki. Shinra hyppäsi korkealle ilmaan, koska pelästyi kanssakokelasta niin paljon.
“Voi Jeesus sentään! Oletpa sinä pelokas… minähän olen vain kokelas yhtä lailla kuin tekin!” Nekozaki huudahti käärmeissään.
“J-Joo… m-mutta oletin sinun olevan j-joku murhaaja!!” Shinra sanoi vapisevalla äänellä.
“... No selvästi näet etten ole! Ajattelin suorittaa kokeeni soolona, koska Kira ja Mikaela jättivät minut yksin! He lähtivät ja suuntasivat kohti Ryugu Doketsun luolaa, alkupisteestä hieman luoteeseen. Päätin sitten seurata teitä, sillä näin sen kolmannen tyypin tiimi Deltasta lähtevän johonkin ihan muualle… Ajattelin, että paikka olisi vapaana.”
Shinra ryhdistäytyi. “No, nyt on.... Saku otti ohjat omiin käsiinsä, mutta niin otamme mekin. Emme jää rypemään mutaan, koska itsekeskeinen ystävämme teki tietyn valinnan! Me selviämme tästä yhdessä!” hän julisti ylpeänä.
“Vau… kova puhe, mutta tässä tarvitaan enemmänkin kuin sanoja. Minne olitte menossa ennen äkkipysähdystä?” Nekozaki kysyi.
“Kohti jääluolaa”, Shinra kertoi.
“No jatketaan sitä kohti. Saku varmasti pärjää yksin, jos hän on kerran niin ‘suuri ja vahva’... Pidetään yhtä ja selviydytään! Jääluola on turistinähtävyys, joten sieltä pitäisi löytyä hieman tarvikkeita yöpymistä varten. Kello on nyt 0:04… mitä lähemmäs menemme yön pikkutunteja, varjojen määrä lisääntyy.”
“Mutta älkää huoliko. Tiimiläiseni eivät huomanneet, että minä…”
“... nappasin kartan.”
Shinra ja Nemi vilkaisivat toisiaan, ja sitten Nekozakia. He olivat valmiita koitokseen, jonka he tulisivat muistamaan vielä vuosienkin päästä…
Suunnitelma selvitytymiseen on pomminvarma... vai onko?
