Kello 0.45, Aokigahara, Japani…
Keskelle Aokigaharan itsemurhametsää, paikkaan nimeltä Ruumiiden laakso, ilmestyi kolmas portaali. Sieltä astuivat ulos spesiaaliluokan varjot Joka ja Kieran.
“Mitäköhän Spinel keksii seuraavaksi?” Kieran mietti.
“Toivottavasti jotain kuolettavaa. Meidän suunnitelmanamme on odottaa mestarin määräyksiä ja toimia niiden mukaisesti. Mitä ikinä ne ovatkaan…”
“Mmh”, Kieran hymähti ja naksautti rystysiään.
Samaan aikaan metsän toisella puolella Spinel valmistautui kohtaamaan Shinran ja Nemin uudelleen. Odotus oli pitkä. Kukaan ei liikkunut. Kaikki olivat täysin paikoillaan. Edes tuuli ei viheltänyt puiden lomassa.
Kunnes…
“Käynnistetään vaihe kaksi, yön festivaali”, Spinel sanoi kammottavalla äänellä ja signaloi kenraali Gakua luomaan uusia portaaleja.
Ja niin se myös teki. Hetkessä Gaku ja Ruumiiden laaksossa majailleet Joka ja Kieran imeytyivät niistä sisään, ja päätyivät paikkaan, joka oli Aokigaharasta viisikymmentä kilometriä kaakkoon.
“Helpotan hieman taisteluamme”, Spinel naurahti.
“Mitä oikein juonit?!” Shinra ja Nemi huudahtivat yhteen ääneen.
“Nyt… on viimein aika tappaa Shiro Yunokurai!”
Tokiossa yö oli levoton. Valot paloivat yhä kirkkaasti, mutta jossain syvällä ilmassa väreili sama tunne, jonka vain harvat pystyivät aistimaan. Nimittäin voiman epätasapaino, joka repi todellisuutta hiljalleen rikki.
Shiro Yunokurai juoksi.
Hänen askeleensa kaikuivat tyhjillä kaduilla. Hän oli jo lähellä. Hän tunsi Kaburan läsnäolon – raskaan ja repivän, kuin kaksi vastakkaista voimaa olisi jatkuvassa sodassa keskenään.
“Odota vain… tällä kertaa en päästä sinua pakoon…” Shiro mutisi.
Silloin…
RÄKS!
Todellisuus halkesi hänen edessään.
Shiro pysähtyi kuin seinään. Hänen silmänsä kapenivat sekunnin murto-osassa, mutta reaktio oli siltikin liian hidas. Portaali avautui hänen ympärilleen, nielaisten hänet pimeyteen ennen kuin hän ehti liikahtaakaan.
Kun Shiro lopulta avasi silmänsä, tajusi hän olevansa Uenon metroasemalla, kerroksessa B4F. Se oli syvin kerros, mitä kyseiseltä asemalta löytyi.
“Laiturit 19-22… vai niin.”
Silloin hän kuuli askeleet takanaan. Hänen katseensa liukui hitaasti pitkin B4F-tason laituria, ohi kylmien betonipilarien, ohi sammuneiden näyttötaulujen, joiden viimeinen vilkkuva teksti jäi puolikkaaksi muistoksi normaalista maailmasta, ohi raiteiden, jotka katosivat pimeyteen kuin ne eivät olisi johtaneet mihinkään todelliseen paikkaan. Kaikki oli liian hiljaista. Ei junien jyrinää, ei kuulutuksia, ei edes ilmanvaihdon tasaista huminaa. Ainoastaan nuo askeleet.
Sitten Shiro huokaisi hiljaa.
“… Te ette edes yritä peittää läsnäoloanne.”
Hän kääntyi.
Varjot olivat jo ehtineet muodostua.
Ensimmäisenä erottui Joka, jonka olemus oli yhtä aikaa rauhallinen ja vääristynyt, kuin hän olisi kuulunut tähän tilaan paremmin kuin itse asema. Hänen vierellään seisoi Kieran, hartiat rennosti mutta katse terävänä, kuin hän olisi odottanut pienintäkin liikettä aloittaakseen jotakin, mitä ei vielä ollut lupa aloittaa. Ja heidän takanaan, hieman kauempana, lähes täysin liikkumattomana, seisoi Kenraali Gaku – musta, äänetön hirvitys, joka näytti enemmän veistokselta kuin elävältä olennolta. Shiron katse viivähti Gakussa sekunnin murto-osan pidempään.
“Hyvää iltaa, varjot”, Shiro vastasi vakavana.
Jokan ja Kieranin katseet pysähtyivät Shiron naamaan.
Hän on Shiro Yunokurai… maailman vahvin ihminen. Ja me olemme tulleet tänne haastamaan hänet… ja hän saattaa seuraavaksi tehdä mitä tahansa!
“Kuinka kehtaatte keskeyttää iltalenkkini?” Shiro kysyi sarkastisesti, mutta samaan aikaan tosissaan.
Joka nielaisi.
“Olemme tulleet tänne tappamaan sinut”, varjo sanoi värisevällä äänellä.
Shiro naurahti. “Ja luulette todella onnistuvanne siinä? Kattia kanssa! Kuka teidät tänne lähetti?”
“Mitä se sinulle kuuluu”, Kieran tiuskaisi ja kumartui eteenpäin kuin merkkinä siitä, että oli valmis elämänsä taisteluun.
“Jos ette kerran suostu kertomaan minulle, kaipa minun täytyy kaivaa totuus väkisin”, Shiro sanoi ja venytteli käsiään. “Sitten tohtori Stockmannin en olekaan päässyt revittelemään…”
“KUINKA KEHTAAT LAUSUA MESTARIMME NIMEN ÄÄNEEN, SINÄ SENKIN MURHAAJA!” Joka huusi raivoissaan ja valaisi laiturin räikeällä ilotuksella, joka rävähti suoraan Shiron naamalle.
Savu täytti tilan.
“Helppoa, hah, helppoa”, Joka huokaisi hengästyneenä ja vilkaisi kenraali Gakuun. “Homma hoidettu. Lähdetään kotiin.”
Mutta…
“Hei”, Shiro sanoi ja haukotteli.
Varjot vilkaisivat toisiaan silmiin.
“Minua ärsyttää suunnattomasti se, että aliarvioitte jatkuvasti kykyjäni. Ensin se egosentrinen, typerä tohtorinne, ja nyt te… luulitteko todella, että kaatuisin yhdestä pikku ilotulitteesta…? Teidän pitää pystyä parempaan voittaakseni minut.”
Varjot vilkaisivat uudelleen toisiaan ja jäivät tuijottamaan valkotukkaista petoa.
“Tapan sinut ensin”, Shiro sanoi ja osoitti kenraali Gakua. “Olet ilmeisesti jokin geenimuunneltu varjo. Hyvä, Nightshaderit hyötyvät soluistasi.”
…
“No, tulkaa. Te itse uhkasitte tappavanne minut, joten yrittäkää edes”, sanoi Shiro hetken päästä, kun kukaan varjoista ei vastannut hänen lauseisiinsa. Sitten hän käveli hitaasti Jokan ja Gakun tykö. Hän odotti. Odotti ja odotti. Shirolla ei ollut mikään kiire. Mutta oliko varjoilla? Aivan. Heillä ei ollut loputtomasti aikaa. Vahvimman läsnäolo tuntui ikävystyttävältä, joten siksi Joka kohotti nyrkkinsä ilmaan ensimmäisenä. Hän kääntyi ympäri ja suuntasi nyrkin Shiron naamaan.
“Sainpas!” hän huudahti.
“Niin minäkin”, Shiro vastasi ja repi Jokan pikkusormen irti, “ja se oli vasta varoitus.”
Veri roiskui laiturille 20 ja maalasi sen tummanpunaiseksi. Sormi lensi jonnekkin raiteiden väliin, kuitenkin sellaiseen paikkaan, josta kukaan ulkopuolinen sitä tuskin enää erottaisi.
“Helvetin paskakasa!” Kieran karjaisi ja yritti lähestyä Shiroa takaapäin. “Jäädy paikoillesi!” hän huusi ja päästi ulos kirotut sanat. Vaikka Shiro olikin vahva, toisen tahdonvoimalle hän ei voinut mitään. Sen vuoksi Kieranin voima pysäytti hänet paikoilleen.
“Hän on ansassa! Kieran, Gaku, nyt veri roiskuu ja paljon enemmän mitä äsken!! SHIRO YUNOKURAI ON VAINAA!!” Joka karjui mielenvikaisena ja kehotti varjoystäviään liittymään mukaan Shiron tappamiseen. He kiisivät yhdessä vahvinta kohti ja iskivät tähän nyrkkinsä. Mutta Shiro ei siltikään hätkähtänyt. Kolmikon nyrkit pysähtyivät ilmaan, ja niiden sekä Shiron välille muodostui noin kahden senttimetrin väli.
“Mitä aktuaalista—”
“Kiihdytys”, Shiro tokaisi, “Yunokurain suvun voima, jonka avulla kykenen kiihdyttämään valittuja objekteja… tai no tässä tapauksessa, atomeja sekä molekyylejä. Vahvistin välissämme ollutta atomikerrosta niin, että nyrkkinne osuivat siihen. Todellisuudessa yritätte siis murskata tällä hetkellä atomien ketjua, joka on voimani ansiosta vahvempi kuin obsidiaani.”
“!!!”
Shiro huokaisi. “Ja mitäköhän keksisin seuraavaksi… hmm… miten olisi…”
Hän laittoi etusormen ja keskisormen yhteen ja siirsi pikkurilliään sekä nimetöntään alemmas. Peukalo lepäsi nimettömän päällä.
“Eclipse”, Shiro kuiskasi.
“PAKOON!” Joka signaloi ja lähti juoksemaan satunnaiseen suuntaan, aivan kuin päätön kana. Kieran ja Gaku seurasivat perässä. Shiro lähetti heidän peräänsä veriviiltoja, jotka matkasivat nopeammin kuin itse ääni. Ne osuivat varjoihin ja tekivät suunnatonta vahinkoa. Kieranin keho meni täysin palasiksi ja hän kaatui maahan, rikkoen samalla oman lumouksensa Shirosta. Näin ollen Yunokurai pääsi jälleen liikkumaan. Shiro ei juossut varjojen perään – hän käveli. Hän käveli hiljaa. Kuin noutaja. Viimeisen tuomion tuoja.
Joka ja Gaku katselivat kauhuissaan miehen lähestymistä. He nappasivat jo edellisessä taistelussa Takeshia vastaan kärsineen Kieranin mukaansa ja lähtivät juoksemaan kahta kovemmin.
“Ei helvetti… ei helvetti! Hän—”
Sitten Shiro teleporttasi heidän eteensä.
“Minne matka?”
“EI!”
“Wellington Smash!” Shiro karjaisi ja iski varjot erilleen. Joka lensi raiteille, Kieran liukuportaisiin, ja Gaku pamahti suoraan B4F-kerroksen kovaan betoniseinään.
Betoni jyrisi vielä hetken iskun jäljiltä, kuin koko B4F-kerros olisi yrittänyt ymmärtää, mitä juuri tapahtui. Halkeamat levisivät pitkin seiniä ja lattiaa, ja pöly leijui ilmassa, muodostaen harmaan verhon, joka peitti näkyvyyden hetkeksi.
Joka yritti nousta raiteilta, mutta hänen liikkeensä olivat sekavia. Hän ei ollut tottunut siihen, että joku murtaisi hänen tilanteenhallintansa näin täydellisesti. Kieran puolestaan makasi liukuportaiden juurella pyörtyneenä.
Gaku liikahti.
Se nousi betoniseinän juurelta hitaasti, lähes mekaanisesti, kuin mikään isku ei olisi oikeasti pysäyttänyt sitä. Sen musta hahmo oli haljennut useista kohdista, mutta mitään verta ei valunut.
Shiro käänsi katseensa siihen. Hän ei hetkeen tehnyt mitään. Hän vain katsoi.
“… Sinä et ole elävä”, Shiro totesi matalasti. “Mutta et myöskään täysin kuollut. Mikä sinä itse asiassa oikein olet?” hän kysyi.
Gaku otti askeleen eteenpäin. Sitten toisen. Se nosti kätensä hitaasti, valmistautuen iskemään.
Shiro huokaisi hiljaa.
“Turhaa.”
Seuraavassa hetkessä hän katosi. Sekunnin päästä hän ilmestyi suoraan Gakun eteen, niin lähelle, että heidän välinen etäisyys oli olematon. Gakun käsi oli yhä ilmassa, kesken liikkeen, kun Shiron sormet sulkeutuivat sen ranteen ympärille.
Raskas paineaalto levisi lattiaa pitkin.
“… Tämä on ero sinun ja minun välilläni”, Shiro sanoi hiljaa. “Sinä olet ase. Minä taas… no…”
Hän puristi. Ja puristi. Ja puristi. Kunnes…
Gakun käsivarsi murskaantui hetkessä, ei kuin liha, vaan kuin jokin kovempi, keinotekoisempi rakenne olisi hajonnut sisältäpäin. Halkeamat levisivät sen koko kehoon salamannopeasti, kuin näkymättömät viillot olisivat repineet sen olemusta joka suunnasta yhtä aikaa.
“SHIRO YUNOKURAI, KATSO TÄNNE!!” Joka yritti huutaa ja hämätä, mutta turhaan. Shiro oli tehnyt jo valintansa.
Hän tappoi Gakun empimättä. Hävitti hänen olemassaolonsa. Jätti jäljelle pelkkää mustaa materiaa, joka kaivautui lopulta sinne, mistä itse kenraali Gaku oli peräisin – varjoista.
Shiro hengitti syvään, vilkaisi Jokaa ja esitti sitten kysymyksen, joka jäi varjon päähän hänen loppuelämäkseen:
“Olisiko seuraavaksi sinun vuorosi?”
