Vanhat sotilaat eivät kuole koskaan. He vain haihtuvat olemattomiin, Shiro mietti mielessään samalla kun käveli pitkin Tokion katuja. Oli alkanut hämärtää. Valoa oli kuitenkin sen verran, että eteenpäin näki katsoa – jopa ihan selkeästi.
“Täällä olisi teille herkullinen taiyaki!” satunnainen kauppias huusi ohikulkevalle Shirolle. Nightshader kuitenkin vain viittoi käsillään ‘ei’, ja jatkoi yksinäistä kävelymatkaansa. Shiro kulki läpi Katsushikan puiston. Se oli se samainen puisto, jossa hän oli aikoinaan tunnustanut rakastavansa Yuihoria. Sitten hän vilkaisi horisonttiin ja huomasi Tokyo Skytree -tornin siintävän kaukaisuudessa. Se oli se samainen torni, jonka huipulla Shiro aikoinaan taisteli Makino Kitajoa vastaan.
“Muistoja menneistä”, hän huokaisi. “Ajoista, joita ei koskaan saa takaisin. Mutta jos jään haikailemaan menneisyyttä, en koskaan voi siirtyä tulevaisuuteen tai miettiä nykyhetkeä.”
Silloin Shiro pysähtyi miettimään asioita.
“Minulla on perhe. Minulla on tytär. Minulla on poika. Minulla on vaimo. Mitä minä teen? Lähden ovet paukkuen ja syytän perhettäni… tämä kaikki on täysin minun omaa syytäni. En olisi koskaan saanut mainita Shinralle Nightshadereista, saatika sitten aloittanut keskustelua niistä ruokapöydässä.”
Shiro iski nyrkillään läheiseen puuhun. “Mitä minä teen?! Mitä helvettiä minä teen!” hän karjaisi. Linnut nousivat lentoon puista.
Mitä minä teen silloin, kun olen stressaantunut? Shiro mietti. Sitten hän nosti päänsä ylöspäin ja teki päätöksen.
“Vielä yksi keikka.”
Kymmenen minuutin päästä Nightshader-tukikohdan ovi kävi. Zen ja Yunie olivat sohvalla katsomassa elokuvaa, kun Shiro asteli sisään.
“Iltaa. Mikä tuo sinut matalaan majaan?” Zen kysyi ihmeissään.
“Noh… tahdoin kai hetken omaa aikaa”, Shiro vastasi ja veti hupun pois päästään.
“Ongelmia perheen kanssa?” Yunie arvasi.
“Oikein. Menin tekemään virheen. Taas kerran.”
“Älä stressaa. Virheitä sattuu kaikille”, Zen muistutti. “Ja niistä opitaan”, Yunie lisäsi.
Shiro istahti sohvalle ystäviensä viereen. “Jotenkin minusta tuntuu, etten osaa olla hyvä isä. Työt tuntuvat menevän kaiken päälle. Vapaa-aikani ja perhe-elämäni kärsii niiden takia. Mutta samaan aikaan… en pysty lopettamaan Nightshader-hommia. Olen kuin sotaveteraani, jolle on jäänyt ikuiset traumat rintamalla taistelemisesta.”
“Oletko koskaan kuullut sanontaa: ‘Vanhat sotilaat eivät kuole koskaan, he vain haihtuvat pois’ ?” Zen kysyi.
“Mietin sitä taannoin”, Shiro vastasi nopeasti. “Luulen, että se tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, ettei sotilaan – ehkä tässä tapauksessa Nightshaderin – ura lopu niin, että he kuolisivat. He vain vetäytyvät hiljalleen julkisuudesta. Jäävät ikuisiksi ajoiksi eläkkeelle.”
“Mutta niin, että perintö jää elämään”, Zen sanoi pysäyttäessään elokuvan hetkeksi. “Shiro, olet ikuisesti Nightshader. Vaikket toimisikaan enää aktiivisesti, järjestö tuntee sinut silti.”
“Mutta kysymys kuuluu: olenko valmis siihen? Olen tehnyt tätä samaa niin kauan, että tuntuu suorastaan absurdilta lopettaa…”
“Sinun pitää ainoastaan vähentää, jos haluat enemmän aikaa perheesi kanssa”, Yunie sanoi. “Kyllä me pärjäämme! Ihan varmasti!”
“Mutta Teruo on työmatkalla… jos jotain sattuu…” Shiro aloitti, mutta Zen keskeytti hänet.
“Sitten se, mitä tapahtuu, ei ole sinun syytäsi. On kannattavaa huolehtia asioista silloin, kun ne ovat läsnä. Tiedäthän… lapsesi eivät elä ikuisesti.”
Shiro ryhtyi taas miettimään. Perhettä ja elämää. Hyvää ja pahaa. Velvollisuutta ja vastuuta. Juuri kun hän oli avaamassa suunsa, hälytin hälytti. Nightshader-tukikohdassa oli oma hälytin varjoja varten. Se varoitti aina, kun se havaitsi varjon.
“Jaahas. Keikkaa pukkaa. Kai sitä pitää lähteä tehtävälle”, Zen totesi naurahtaen ja nousi ylös.
“Hei odota. Mistä se hälyttää?” Shiro kysyi.
Yunie ja Zen vilkaisivat Nightshaderia, jonka naamalle oli nyt muodostunut totinen ilme.
Jos en vain kertoisi… Mutta on pakko, sillä muuten Shiro kyselee sitä minulta ikuisuuden… Zen mietti mielessään.
“Uenosta”, hän vastasi hiljaa, miltei kuiskaten.
“Voin hoitaa sen”, Shiro vastasi salamannopeasti. “Sitä paitsi, se on kotimatkalla.”
“Oletko nyt ihan varma…? Eikö sinun pitänyt mennä perheesi kanssa viettämään laatuaikaa?” Yunie pohdiskeli.
“Piti, mutta olin myös aikeissa käydä yhdessä toisessa paikassa vielä ennen sitä. Se on oikeasti tärkeää. Liittyy nimittäin maailman kohtaloon.”
Zenin ja Yunien silmät suurenivat.
“Kerro toki meillekin, jos tämä liittyy jotenkin varjoihin tai voimiin.”
Ja niin Shiro kertoi sen saman tarinan tohtori Stockmannista ja varjoista ja voimateoriasta. Hänen ystävänsä olivat hämmillään, mutta pohjimmiltaan pitivät Shiron teoriaa totena.
Shiro veti hupun takaisin päähänsä ja suuntasi kohti ovea.
“Älä sitten tee tästä mitään sankarillista sooloilua”, Zen huikkasi perään.
Shiro pysähtyi hetkeksi ovenkarmille.
“En enää tee sellaisia.”
Ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan.
Uenon puisto oli lähes äänetön. Katuvalot humisivat hiljaa, ja kauempana kulkeva juna kaikui metallisena muistutuksena siitä, että maailma jatkoi liikkumistaan. Shiro seisoi paikallaan, kädet taskuissa, katse suunnattuna kohti puiden latvoja.
Hälytin oli reagoinut, mutta mitään ei näkynyt. Ehkä se oli väärä hälytys. Tai ehkä varjo vain odotti.
Vanhat sotilaat eivät kuole koskaan, hän ajatteli. He vain haihtuvat.
Haihtuvat mihin? Muistoiksi? Raporteiksi arkistossa? Nuorempien sukupolvien legendoiksi?
Hän hengitti syvään. Ilma tuoksui kostealta maalta ja kesäyöltä.
Minä olen elänyt enemmän varjoissa kuin valossa, Shiro mietti. Kun muut rakensivat perheitä, minä rakensin puolustuslinjoja. Kun muut lepäsivät, minä partioin.
Ja nyt minulla on perhe. Himawari. Shinra. Yuihori.
Hän sulki silmänsä hetkeksi.
Shinran silmissä oli tänään sama palo, joka oli joskus palanut hänen omissaan. Ei pelkoa. Ei epäröintiä. Idealismia.
Se on kaunista, Shiro ajatteli. Ja vaarallista.
“Empatia”, hän kuiskasi itsekseen. “Sanoin, että se on tärkein voima.”
Mutta oliko hän itse käyttänyt sitä aina oikein?
Kuinka monta varjoa hän oli tuhonnut ennen kuin ymmärsi, että osa niistä olisi voitu pelastaa? Kuinka monta kertaa hän oli valinnut nopean ratkaisun vaikean ymmärryksen sijaan?
Tuuli liikahti puiden latvoissa.
Jos Shinra kulkee omaa polkuaan… onko se eksymistä? Vaiko kehitystä?
Shiro vilkaisi käsiään.
Nämä kädet ovat suojelleet. Nämä kädet ovat myös satuttaneet.
Nightshaderin tie ei ollut koskaan ollut yksinkertainen. Se oli täynnä harmaata aluetta, kompromisseja ja päätöksiä, jotka painoivat rintaa vielä vuosienkin jälkeen.
“Minä pelkään”, hän myönsi hiljaa. Shiro ei kuitenkaan pelännyt varjoja, ei kuolemaa…
… vaan sitä, että hänen lapsensa joutuvat lopulta kantamaan saman taakan, jos he lähtevät Nightshaderin tielle.
Shinra haluaa suojella. Mutta suojeleminen maksaa aina jotakin. Himawari taas… hän näkee liikaa. Shiro oli huomannut sen. Tyttö tarkkaili, kuunteli, ymmärsi. Hän ei kysynyt aina ääneen, mutta hänen katseensa kertoi, että hän tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää.
Ehkä juuri siksi Shiro ei ollut puhunut hänelle Nightshadereista samalla tavalla.
Ehkä hän alitajuisesti tiesi, että jos Himawari todella päättäisi kulkea sitä tietä, hän ei tekisi sitä velvollisuudesta. Vaan vakaumuksesta.
Ja vakaumus on vaikeampi pysäyttää kuin into.
Shiro kohotti katseensa taivaalle. Pilvien välistä pilkotti muutama tähti.
Maailma ei ole enää sama kuin vuonna 2023, hän mietti. Varjot eivät katoa. Ne muuttuvat. Sopeutuvat. Ehkä kehittyvät. Ja minä olen yrittänyt ratkaista ongelmaa vanhoilla keinoilla. Entä jos Shinran polku ei ole virhe? Entä jos minun tehtäväni ei ole johdattaa häntä, vaan astua sivuun?
Ajatus tuntui vieraalta.
Astua nyt sivuun.
Vetäytyä?!
Antaa nuorempien ottaa vastuu.
Se tuntui… tyhjältä.
Kuka minä olen ilman tätä?
Hän naurahti kuivasti.
“Shiro Yunokurai”, hän sanoi ääneen, “perheenisä.”
Se kuulosti yhtä aikaa lohdulliselta ja pelottavalta. Shiro oli hyväksynyt itsensä. Löytänyt kultaisen keskitien. Sen, mikä häneltä oli aikoinaan puuttunut.
Uenon puiston varjot liikkuivat hiljaa tuulen mukana. Shiro seisoi yhä paikallaan, ajatuksiinsa vajonneena, kun hän tunsi sen.
Toisen läsnäolon.
Ei varjo.
Kevyempi. Epävarmempi aura.
“Voit tulla esiin”, Shiro sanoi rauhallisesti kääntämättä päätään.
Pensaikon takaa kuului rasahdus.
“Anteeksi!” nuori ääni hätkähti. “En tarkoittanut vaania! Tai siis tarkoitin, mutta hyvällä tavalla! Ei pahalla tavalla!”
Shiro kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi hoikka, mustahiuksinen nuorukainen Nightshaderin kevyessä harjoitusasussa.
“Mino Mokushi”, Shiro totesi.
Poika jähmettyi.
“Te… te tiedätte nimeni?”
“Olen lukenut raportit uusista harjoittelijoista.”
Mino suoristautui kuin sotilas paraatissa. “Tämä on kunnia, herra Yunokurai!”
“Shiro riittää”, hän vastasi.
Mino tuijotti hetken, kuin yrittäen prosessoida, että legenda seisoi hänen edessään tavallisena ihmisenä.
“Minä olen lukenut teistä kaiken”, Mino sanoi ääni väristen. “Siitä Ketsunan kukistamisesta. Makino Kitajon taistelusta Skytree-tornissa. Siitä, kuinka muutitte koko Nightshadereiden doktriinin empatian suuntaan. Te… te olette syy, miksi liityin tähän organisaatioon!”
Shiro kohotti kulmaansa hieman.
“Syy?”
“Niin! En halunnut vain taistella. Halusin ymmärtää. Te näytitte, ettei Nightshader ole pelkkä sotilas. Hän voi olla myös… inhimillinen.”
Shiro katsoi Minon kasvoja tarkemmin. Hän näki sen. Saman palon, joka oli joskus palanut hänen omissa vihreissä silmissään.
“Zen lähetti sinut”, Shiro sanoi lopulta.
Mino nielaisi. “…Niin.”
“Valvomaan minua.”
“…Niin.”
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä.
“Luuleeko hän, että teen jotain typerää?” Shiro kysyi. Mino heilautti käsiään hätääntyneenä.
“Ei! Tai siis – ei pahalla tavalla! Hän vain sanoi, että teillä on taipumus… mennä yli odotusten.”
“Vai yli odotusten… hmm…” Shiro jäi miettimään. “Mennäänpäs pikku kierrokselle. Näytän sinulle syyn, miksi tulin.”
“Selvä!”
Shiro ja Mino astelivat puiston läpi suuren, paksuilla lasi-ikkunoilla varustetun talon eteen. Sitten Shiro vilkaisi ympärilleen. Ei ristin sielua. Paitsi että oli. Ei ulkona, vaan talon sisällä. Minokin saattoi aistia sen. Varjoja, jotka piirittivät kahta pientä tyttöä. Tarkemmalla skannauksella Shiro pystyi sanomaan, että niitä oli satoja. Ehkä jopa tuhansia.
“Hyvät hyssykät… osasin odottaa tätä, mutta että näin paljon…”
Sitten Shiro kohotti kätensä ilmaan.
“Mitä aiot…?!” Mino ehti sanoa, mutta ei ennättänyt edes viimeistellä lausettaan, kun Shiron kädestä lensi punainen vana kohti taloa. Ensin se meni ovesta sisään, sitten se kiemurteli sisätiloissa, sitten kuului ääniä, kunnes lopulta veri purkautui ulos ikkunoista.
“Olikohan tuo yli odotusten…?” Shiro mietti pyyhkiessään verta käsistään.
“Miten sinä… miten sinä tuon taidat?!” Mino huudahti häkeltyneenä. Shiro naurahti hieman.
“Opin yhtä sun toista vuoden 2023 jälkeen. Tule, viimeistellään tämä.”
“Ja mitä ihmettä sinä nyt aiot?! Miten niin ‘viimeistellään’? Tuo isku repi taatusti jokaisen varjon kappaleiksi tuossa talossa!”
Siinä samassa Shiro kääntyi ympäri. Hän tunsi lisää auraa. Taas sadoittain. Kyseessä oli uusi aalto varjoja, joka kumpusi tällä kertaa maan uumenista, ehkäpä sen samaisen rakennuksen pohjakerroksista.
“Nuo olennot. Ne yrittivät viedä minulta aikoinaan kaiken. Äitini, ystäväni, rakkaani… mutta yhä tänäkin päivänä ne aiheuttavat kärsimystä minulle ja perheelleni. Varjot ovat syy sille, miksi en voi viettää aikaa rakkaan poikani ja tyttäreni kanssa.”
Shiro nosti etu- ja keskisormensa pystyyn, veti hupun yhä syvemmälle päähän ja sanoi syvällä, miltei monotonisella äänellä:
"Eclipse."
