Kello 0.55, Aokigahara…
Metsä ei enää ollut vain metsä, vaan jotakin paljon synkempää ja vääristyneempää, kuin näkymätön voima olisi repinyt sen luonnollisen rakenteen hajalle ja jättänyt jäljelle vain kuoren, jonka sisällä jokainen askel kaikui liian kovaa ja jokainen varjo tuntui elävän omaa elämäänsä, ja juuri tähän vääristyneeseen todellisuuteen astuivat Nightshader-mestari Zen Tatsuki sekä kaksi kolmasluokkalaista oppilasta, joiden ilmeistä oli jo kadonnut kaikki valintakokeeseen kuuluva jännitys ja tilalle oli tullut pelkkä vakava ymmärrys siitä, että he olivat astuneet tilanteeseen, jossa pieninkin virhe merkitsisi välitöntä kuolemaa.
Zen ei pysähtynyt pitkäksi aikaa, mutta juuri ennen kuin he erkanivat toisistaan, hänen katseensa leikkasi metsän läpi tavalla, joka ei perustunut pelkkään näköön, vaan johonkin syvempään aistiin, joka kykeni hahmottamaan voiman virtauksia ja niiden häiriöitä, ja kun hän lopulta puhui, hänen äänensä ei ollut kova, mutta siinä oli sellainen ehdottomuus, ettei yksikään paikallaolijoista kyseenalaistanut sitä edes ajatuksen tasolla, kun hän määräsi Minon mukaansa etsimään eksyneitä oppilaita samalla kun toinen lähetettiin kohti Shinraa, Nemiä ja Nekozakia, jotka olivat ajautuneet suoraan konfliktin ytimeen ilman tukea tai pakoreittiä.
Syvemmällä metsässä Kira Sasaki ja Mikaela Tenshi – ensimmäisen vuosikurssin oppilaat – olivat jo menettäneet suuntavaistonsa, sillä kartta oli kadonnut Nekozakin mukana, eikä kumpikaan heistä enää pystynyt erottamaan, olivatko he liikkuneet eteenpäin vai kiertäneet samaa kehää jo useiden minuuttien ajan, ja vaikka he yrittivät pitää liikkeen yllä, heidän askelensa hidastuivat väistämättä jokaisen uuden varjon myötä, joka tuntui ilmestyvän heidän näkökenttänsä reunoille ilman mitään selkeää alkuperää, kunnes lopulta pelko ei ollut enää vain tunne vaan fyysinen paino heidän kehossaan, joka pakotti heidän hengityksensä katkonaiseksi ja liikkeensä epävarmaksi.
“Me ollaan hukassa… täysin hukassa…” Mikaela kuiskasi ääni väristen, eikä Kira edes yrittänyt väittää vastaan, koska totuus oli jo liian ilmeinen kiistettäväksi. Mutta juuri sillä hetkellä, kun he yrittivät ottaa seuraavan askeleen, heidän kehonsa pysähtyivät kuin näkymättömän voiman puristukseen, lihakset jähmettyivät paikoilleen ja heidän raajansa kieltäytyivät tottelemasta, kun jokin sitoi heidät kiinni ilmaan ilman näkyvää lähdettä. Vasta silloin he näkivät ne kunnolla…
Varjot.
Ne eivät rynnänneet päälle, eivät hyökänneet raivolla, vaan lähestyivät hitaasti ja varmasti, kuin ne olisivat tienneet jo valmiiksi, ettei pakomahdollisuutta ollut, ja juuri kun epätoivo alkoi muuttua täydelliseksi luovuttamiseksi, ilma repesi auki sähkön kirkkaalla voimalla tavalla, joka sai koko ympäristön värähtämään, kun Zen Tatsukin käyttämä Korkein taito: Säkenöivä Salamajumala iskeytyi varjoihin yhdellä ainoalla, täydellisen hallitulla purkauksella, joka ei jättänyt jälkeensä muuta kuin haihtuvaa energiaa ja hetken kestävän hiljaisuuden.
Mutta heidän pelastuksensa ei päättynyt siihen, sillä metsän varjoista alkoi nousta lisää olentoja. Mino Mokushi astui esiin tavalla, joka ei perustunut voimaan vaan manipulointiin, kun hän hajotti varjojen aistit täydellisesti, vääristi niiden suunnantajun, sekoitti niiden havainnot ja pakotti ne hyökkäämään tyhjyyteen samalla kun hänen veitsensä liikkuivat nopeammin kuin yksikään niistä olennoista kykeni reagoimaan, katkaisten niiden olemassaolon yksi toisensa jälkeen ilman armoa tai epäröintiä.
Kun viimeinenkin varjo oli tuhottu ja metsä hiljeni hetkeksi, Zen ei jäänyt selittämään tilannetta pitkään, vaan ilmoitti suoraan, että valintakoe oli keskeytettävä välittömästi, koska tilanne oli muuttunut hallitsemattomaksi, ja samalla hetkellä, kun hän mainitsi Shiro Yunokurain olevan pulassa Tokiossa ja kaikkien joukkojen siirtämisen sinne olevan ensisijainen tehtävä, hänen aistinsa rekisteröivät jotakin vielä pahempaa – täydellisen tyhjyyden siellä, missä yhden oppilaan voiman olisi pitänyt tuntua.
“Saku Damo… hän ei ole enää täällä.”
“Huh? Mitä tarkoitat kun sanot ‘ettei hän ole enää täällä?’” puiden oksilla kiipeilevä Mino kysäisi.
“Ihan kirjaimellisesti sitä, ettei hän ole enää täällä. Aistin tasan yhdentoista oppilaan aurat + sinun, minun, Iwasakin ja spesiaaliluokan varjon aurat.”
“Vai niin”, Mino tuhahti ja laskeutui alas. “No minne hän on mennyt?”
Zen huokaisi syvään. “Sen me saamme todennäköisesti tietää pian, mutta nyt on otettava vipinää kinttuihin. Jos jäämme tänne miettimään asioita, Shiro Yunokurain riski selvitä on hetki hetkeltä yhä pienempi”, hän kertoi.
Kira ja Mikaela vilkaisivat toisiaan silmiin. Heillä ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta he eivät voineet kuin seurata mukana, koska se oli ainoa avain selviytymiseen.
Samaan aikaan toisaalla metsässä Shinra ja Nemi seisoivat rinnakkain, molemmat haavoittuneina mutta yhä pystyssä, kun taas Nekozaki makasi heidän takanaan tajuttomana, ja heidän edessään seisoi Spinel, jonka olemus ei enää ollut pelkkää itsevarmuutta vaan jotakin synkempää, henkilökohtaisempaa, kun hänen katseensa oli lukittunut Shinraan tavalla, joka teki selväksi, ettei kyse ollut enää pelkästä tehtävästä vaan syvemmästä vihasta.
“Olet osoittanut minulle, että todella vihaan sinua”, Spinel tokaisi ja lipaisi huuliaan, jotka olivat täyttyneet pienistä haavoista, jotka vuosivat nyt verta. “Ja vaikka minulla olisi mahdollisuus tappaa Shiro Yunokurai juuri nyt…”
“... en aio tehdä sitä itse.”
“Vaan tapan sinut. Koska kiinnostukseni heräsi toden teolla. Ehkä sinusta tuleekin arkkiviholliseni. Isäsi kyllä hoidetaan toisaalla ilman minua”, Spinel hymyili ja muuttui jälleen kerran savuksi.
Shinran haava alkoi vuotaa yhä enemmän ja hän alkoi olla huolissaan siitä, voisiko hän enää jatkaa taistelemista. Toisaalta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos Shinra luovuttaisi, se merkitsisi todennäköisesti kuolemaa.
“Shinra… oletko okei?” Nemi kysyi.
“Pahemminkin voisi olla”, Shinra vastasi hymyillen.
Juuri kun Shinra oli saanut käsityksen tilanteen todellisesta vakavuudesta, hän tunsi oudon auran. Sellaisen, jota hän ei koskaan ennen ollut aistinut. Nemi tunsi saman. Spinel myös. Se oli häikäilemätön. Vahva. Läsnä oleva. Ja ennen kuin he ehtivät saada sen suurempaa aistimusta, aura laskeutui suoraan heidän luokseen. Se kulki äänettömästi heidän lävitseen ja romautti Spinelin savuolemuksen täysin.
“Mitä… mitä helvet—?” Spinel ehti sanoa ennen totaalista hajoamistaan. Ruhtinas kaatui maahan ja huomasi suuren viillon kehossaan. Se kulki vinossa hänen koko torsonsa läpi. Ei aikaakaan, kun se alkoi tihkumaan verta. Ja vasta silloin… vasta silloin Spinel tajusi olevansa pulassa.
“Älä liiku minnekään”, ääni hänen takanaan sanoi. “Jos liikut, sisuskalusi valuvat ulos kuin löysä… helposti muotoiltava… lettutaikina.”
Shinra ja Nemi tuijottivat poikaa, jolla oli kädessään suurehko katana. Hän omasi mustat hiukset, joiden etuosat oltiin värjätty punaisiksi.
“Ei voi olla… apujoukkoja?!” Shinra hätkähti.
Spinel ei (tietenkään) totellut pojan neuvoja vaan hyppäsi läheisen portaalin juureen. Sen samaisen, josta kenraali Gaku oli kulkenut läpi minuutteja sitten. Silloin hänen sydämensä löi yhden ylimääräisen lyönnin.
“Ah… hah… AAAAH!” Spinel karjaisi ja yskäisi samalla verta.
“Käskin sinua olemaan liikkumatta”, poika tokaisi ja käveli Spinelin eteen, “vai pidätkö minua ihan tyhmänä?”
“Ah.. hah… AA!! AAAARGH!!” Spinel karjui entistä kovemmin. “LOPETA! SATTUU! EI! Ah.. haha.. ei vaan… KIPU TUNTUU HYVÄLTÄ! Hyvältä tuntuu! Niin hyvältä! Oi, oi oi!! RAAAHHH!”
“Hän on tainnut seota”, Nemi kuiskasi Shinran korvaan.
“Hän on aina ollut sekaisin”, Shinra kuiskasi takaisin.
Sitten poika katsoi Spineliä tummanpunaisilla silmillään ja työnsi hänet syvälle portaalin uumeniin. Se sulkeutui hetkeä myöhemmin. Välitön uhka oli ohi. Spinel oli matkannut jonnekin muualle…
“Huh!!! Työ on tehty”, poika naurahti ja siisti olkapäänsä. “Sinä taidat olla Nemi. Isoveljesi on kertonut minulle sinusta. Ja sinä Shinra Yunokurai… kuinka voisin olla tunnistamatta.”
Shinra ja Nemi katsahtivat toisiinsa.
“Ja kukas sinä sitten olet?” Shinra kysyi.
“Go Iwasaki. Nightshader kolmannelta vuosikurssilta. Hauska tavata!”
“Kiva tavata sinutkin! Onko muuten yhteys muiden Nightshadereiden välillä avattu? Miten isäni voi? Entä Takeshi? Muut oppilaat?! Saku!!”
Go levitteli käsiään hermostuneena ja sanoi:
“Kyllä tämä järjestyy. Mutta valintakoe on valitettavasti keskeytettävä. Olemme saaneet yhteyden jo kaikkiin muihin oppilaisiin, ja he ovatkin jo senseiden johdolla matkalla kohti Tokion Nightshader-päämajaa. Teidän tapauksessa… no… määränpäänä taitaa olla sairaala.”
Shinra vuosi verta ja hänen kätensä oli sökö kuin mikä. Nemillä oli murtumia, ja hänen kaunis, siro naamansa ei ollut tykännyt Spinelin suuresta ja epämukavasta kengästä.
“Ja Nekozaki. Hänkin tarvitsee hoitoa”, Nemi kertoi ja osoitti maassa tajuttomana makaavaa poikaa.
“Selvän teki. Lähdetään.”
Go nappasi Nekozakin reppuselkään. He lähtivät talsimaan pois metsästä… selviytyneinä, mutta selvästi traumatisoituneina ja vahingoittuneina…
Nightshader-valintakoe keskeytettiin kello 1.01 paikallista aikaa, vain tunti ja yksi minuutti sen jälkeen, kun se virallisesti alkoi, ja neljä tuntia ja viisikymmentäyhdeksän minuuttia ennen kuin sen oli tarkoitus päättyä.
Valintakoe on päättynyt ennen aikojaan... mutta entä Saku?
