Samaan aikaan Uenon metroasemalla, kerroksessa B4F…
Shiro Yunokurai vilkaisi kelloa, joka riippui läheisestä seinästä. Se näytti 1.15.
Minun on tuhottava nämä varjot nyt. Ei sen pitäisi olla mikään haaste. Minähän olen koskematon, hän mietti katsoessaan Jokaa sekä Kierania, joka oli noussut takaisin pystyyn liukuportaiden alapäässä.
“Oletko valmis? On aika tanssia varjoilla ja murskata jokainen oletus, jonka Shiro Yunokurai meille antaa”, Joka kysyi Kieranilta, joka lopulta nyökkäsi.
“Yunokurai! Valmistaudu elämäsi koitokseen!” Joka huusi vielä ennen taisteluasennon ottamista.
Shiro ei vastannut Jokalle mitään, ei sanallisesti eikä ilmeellään, mutta hänen kehonsa muuttui; hartiat laskivat aavistuksen, hengitys tasaantui ja katse terävöityi tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi, että keskustelu oli päättynyt ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan, ja että seuraava liike tulisi olemaan väkivaltainen.
Metroaseman syvin taso, B4F, oli karu ja kolkko tila, jossa betoniseinät nielivät ääntä ja valo tuli harvoista, kylmän valkoisista loisteputkista, jotka välkkyivät epävakaasti, aivan kuin koko paikka olisi jo aavistanut, mitä oli tapahtumassa…
Kieran ehti avata suunsa ensimmäisenä.
“Polvistu.”
Sana lähti hänen huuliltaan rauhallisesti, lähes välinpitämättömästi, mutta sen vaikutus oli välitön: tila ympärillä nytkähti, kuin jokin näkymätön mekanismi olisi napsahtanut paikoilleen, ja Shiron keho… ei reagoinut.
Ei pienintäkään liikettä.
Kieranin silmät laajenivat sekunnin murto-osaksi.
“Ei vaikutusta?” Joka murahti.
Shiro kallisti päätään hieman.
“Yritä uudelleen”, hän sanoi hiljaa.
Se oli virhe.
Kieranin katse muuttui, ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut rauhallinen vaan terävä, täynnä pakottavaa voimaa.
“Lennä taaksepäin.”
Ilma kiristyi uudelleen, mutta tällä kertaa Shiron takana oleva betoniseinä räjähti ennen kuin mikään ehti edes liikahtaa, kun mies oli jo liikkeessä, askel eteenpäin, ei taakse, ja seuraavassa hetkessä—
“Dunedin Smash.”
Isku ei ollut pelkkä nyrkinliike, vaan koko kehon läpi kulkeva voima, joka purkautui yhdestä pisteestä ja levisi ympäristöön, murskaten ilmaa ja maata yhtä aikaa, ja Kieran ei edes ehtinyt viimeistellä käskyään, kun hänen kehonsa paiskautui taaksepäin kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häneen, rikkoen laiturin pylvään selän takana ja jättäen hänet liukumaan pitkin lattiaa veren vetäessä jälkeä perässään.
“Älä jää jälkeen!” Joka karjui, ja samassa hänen kätensä räjähti valoon.
Ei kirjaimellisesti, vaan energiaan, joka tiivistyi hänen ympärilleen ja purkautui ulos hallitsemattoman näköisenä, mutta tarkasti suunnattuna räjähdyksenä, joka täytti koko laiturin hetkessä.
Betoni halkesi. Metalli taipui. Shiro ei väistänyt. Hän astui suoraan räjähdykseen.
“Wellington Smash.”
Isku kohtasi räjähdyksen keskellä, ja hetkeksi koko tila jäi jumiin kahden voiman törmäyspisteeseen, ennen kuin paine purkautui ulospäin, paiskaten kaiken irtonaisen pitkin asemaa ja pakottaen Jokan ottamaan useita askelia taaksepäin, hänen jalkansa liukuen betonilla, joka oli muuttunut halkeilevaksi massaksi.
“Sinä pask—” Joka aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun.
Shiro oli jo hänen edessään.
“Liiku oikealle”, Kieran pakotti ääni särkyneenä mutta toimivana.
Ja tällä kertaa Joka liikkui.
Shiron isku viilsi ilmaa tyhjänä ohi, mutta seuraava liike ei ollut tyhjä.
“Ashton Smash.”
Kyynärpää osui Jokan kylkeen, ja ääni, joka siitä syntyi, ei ollut pelkkä rasahdus, vaan murtuvan rakenteen ääni, kun luut antoivat periksi ja keho taipui mahdottomaan kulmaan ennen kuin se paiskautui sivuun, läpi kahden penkkirivin ja suoraan laiturin reunaan.
Joka yritti nousta, muttei ehtinyt. Shiro tarttui hänen käteensä. Sormet irtosivat yksi kerrallaan, ei repimällä vaan painamalla, kunnes nivelet antoivat periksi ja veri syöksyi ulos hänen raajastaan.
“Perkeleen… hirviö!” hän karjui ja vapautti räjähdyksen suoraan Shiron kasvoille.
“New Zealand Smash”, Shiro sanoi ilmeettömänä ja paiskasi Jokan jälleen maahan.
Räjähdys hajosi sisältäpäin.
Shiro astui ulos savusta, vaatteet repeytyneinä ja iho palaneena, mutta ennen kuin Joka ehti muodostaa uutta iskua, Shiron nyrkki osui häntä suoraan rintaan.
Ja se ei ollut enää isku. Se oli kuin tuomio.
Jokan keho nousi ilmaan, jäi siihen hetkeksi kuin painovoima olisi unohtanut tehtävänsä, ja sitten lensi, läpi betoniseinän, syvemmälle aseman rakenteisiin, jättäen jälkeensä aukon, josta pöly ja veri valuivat hiljalleen alas.
Kieran yritti nousta uudelleen.
“Pysähdy”, hän sanoi.
Shiro pysähtyi. Puoleksi sekunniksi.
Sitten hänen katseensa kääntyi.
“Hyvä yritys”, hän sanoi hiljaa.
Seuraavassa hetkessä Kieranin ääni katkesi, kun Shiro oli hänen edessään, käsi hänen kurkullaan, ja ilman mitään näyttävää liikettä, hän paiskasi miehen maahan niin kovaa, että lattia halkesi hänen ympärillään.
Joka ei jäänyt maahan makaamaan. Vaikka hänen kätensä oli silvottu ja veri valui, hänen katseensa ei murtunut, vaan kiristyi, muuttui jopa entistä keskittyneemmäksi, kun hän pakotti itsensä takaisin jaloilleen, horjahti kerran, mutta löysi tasapainon.
“Hah… EI TÄMÄ VIELÄ OLE OHI”, hän murisi hampaidensa välistä.
Valot välähtivät uudelleen, ja tällä kertaa pimeys vastasi.
Se ei tullut yhdestä suunnasta, vaan kaikkialta samaan aikaan – seinien kulmista, pylväiden takaa, raiteiden väleistä, niistä paikoista, joihin valo ei yltänyt täysin. Varjot irtautuivat pinnoista, nousivat ylös ja muotoutuivat karkeiksi hahmoiksi, joiden siluetti oli epävakaa.
“Repikää hänet palasiksi”, Joka sanoi matalasti.
Varjot lähtivät liikkeelle. Ne vyöryivät.
Shiro ei väistänyt. Hän ei edes siirtynyt pois paikaltaan, ennen kuin ensimmäinen niistä oli jo aivan hänen edessään, ja silloin hänen kätensä nousi hitaasti, melkein huomaamattomasti, ja veri, joka oli valunut hänen omista haavoistaan, pysähtyi ilmaan.
“Eclipse.”
Ohut, terävä viilto halkaisi lähimmän varjon kahtia, ja vaikka olento ei ollut täysin fyysinen, sen olemus repeytyi silti, hajosi kuin rakenne olisi menettänyt tukensa, ja seuraavassa hetkessä kolme muuta kokivat saman kohtalon, kun punaiset juovat leikkasivat niiden läpi eri kulmista, liian nopeasti seurattavaksi.
Kieran yritti puuttua tilanteeseen.
“Älä liiku—”
Hänen äänensä katkesi yskähdykseen, kun veri nousi hänen kurkkuunsa, eikä käsky ehtinyt koskaan saavuttaa kohdettaan.
Shiro käänsi päätään hieman.
“Sinun tekniikkasi vaatii aikaa”, hän sanoi hiljaa. “Minun ei.”
Varjot eivät pysähtyneet, vaikka ensimmäiset olivat jo hajonneet. Ne jatkoivat päälle, yhä useampia, yhä lähempänä, ja nyt ne eivät yrittäneet iskeä yksittäin, vaan yhdessä.
Yksi onnistui.
Sen käsi sulkeutui Shiron olkapään ympärille, ja toinen tarttui hänen jalkaansa, ja hetken ajan hänen liikkeensä hidastui.
Se hetki riitti Jokalle.
“NYT!”
Räjähdys syntyi suoraan Shiron alla, mutta siltikin veri hänen ympärillään tiivistyi yhteen pisteeseen, muodosti hetkeksi suojan, joka hajosi saman tien, mutta riitti ohjaamaan voiman ohi kriittisimmistä kohdista, ja kun hän nousi uudelleen näkyviin, hänen ilmeensä ei ollut muuttunut.
Joka puri hampaitaan yhteen.
“Lisää! Lisää!! LISÄÄ VARJOJA!!!” hän huusi, ja pimeys syveni.
Varjoja tuli lisää, mutta nyt niiden määrä alkoi menettää merkitystään, koska tila ei enää kestänyt niitä; käytävä oli täynnä, liike hidastui, ja Shiro käytti sen hyväkseen.
Joka katsoi Shiroa kauhuissaan.
Kuka muu tahansa tässä tilanteessa lähtisi juoksemaan ja olisi kauhusta soikea… mutta Shiro Yunokurai, hän ei ole kuin muut. Hän on peto. Hän on hirviö, jonka nälkä varjoja kohtaan ei koskaan lakkaa. Hän tappaa meidät kaikki!
Sitten yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta…
“Verisinetti: Loppumattomuuden temppeli”, Shiro sanoi yhtä rauhallisesti kuin viikkoja aiemmin, kun hän tappoi tohtori Stockmannin. Taituri lähetti jälleen kasan veriviiltoja Jokan ja Spinelin kimppuun, tällä kertaa yrittäen pitää huolen siitä, että he eivät koskaan enää nostaisi päätään päivänvaloon.
“Tämä… päättyy tässä ja nyt!” Shiro karjui läpi rikkoutuneen Uenon aseman.
Varjojen sisuskalut tutisivat, kun ne yrittivät käsittää, mitä ihmettä oikein tapahtui. Joka saattoi tuntea Ketsunan voiman kehossaan, kun Shiron veri osui häneen ensimmäisen kerran.
Mitä tämä on…? Samanlainen voima kuin mestari Stockmannilla… ei… erilainen… kuin kaaos. Kuin loputon kaaos, joka ei laannu ennen viimeistä tuomiota… Ja se viimeinen tuomio on meidän kuolema!
“KIERAN!! LISÄÄ VARJOJA!!” Joka huusi henkihievereissä.
“YRITÄN!! Mutta hän on… AIVAN LIIAN VAHVA!” Kieran vastasi ja lensi lopulta takaisin betoniseinään, menettäen tajuntansa lopullisesti.
“KIERAN!! EIIII!!!” Joka karjui hysteerisenä ja asetti kätensä eteenpäin vastustamaan Shiron verisiä viiltoja. “Sinä, Yunokurai, saat vielä maksaa tästä!!!” hän huusi vielä ennen lopullista räjähdystä, joka työnsi Jokaa taaksepäin ja pyörrytti hänet välittömästi. Samalla kaikki varjot murskaantuivat ja hävisivät eetteriin. Suuri räjähdys valtasi koko Uenon metroaseman, kun Shiron Loputtomuuden temppeli tuli viimein päätökseen.
…
Maailman vahvin ihminen katsoi hengästyneenä eteenpäin. Hänellä oli käsissään kuolleiden varjojen ruumiidenosia, jotka hän lopulta heitti raiteille. Sitten Shiro käveli hitaasti kukistamiensa varjojen – Jokan ja Kieranin – eteen, ja sanoi:
“Varjot eivät koskaan tule valtaamaan maailmaa. Se on ohi. Olette hävinneet.”
Joka ja Kieran eivät vastanneet mitään, sillä he olivat tiedottomassa tilassa. Shiro ei kuitenkaan uskonut tätä, sillä hän saattoi tuntea yhä voimakkaan auran tilassa.
“Älkää esittäkö. Puhukaa…”
“... No, puhukaa nyt, kun kerran halusitte tulla tänne tappamaan minut.”
Sitten…
“Hyvä on”, kuului ääni Shiron takaa.
Hän kääntyi ympäri salamannopeasti. Siellä ei ollut ketään, mutta maassa makasi pieni, kolmionmuotoinen esine.
“H-Huh?” Shiro toisti ääneen. “Kuka siellä?”
Sitten hän muisti. Hän muisti tärkeän varoituksen, jonka sensei Takeshi eräänä iltana oli hänelle antanut.
— — — — — —
Kohtasin tänään neljä spesiaaliluokan varjoa. Ei siinä mitään ihmeellistä, mutta yhdellä niistä oli kourassaan harvinainen lumottu esine.
Lumottu esine… mikä?
Kokumonkyo. Se pystyy vangitsemaan kenet tahansa sisälleen, eikä sieltä pääse pois, jollei sitä riko oikeassa maailmassa. Mitä ajan takaa: no, jos varjot tajuavat etsiä sinua, he tulevat taatusti perääsi.
…
Vihollisen täytyy olla täysin kyvytön liikkumaan ennen kuin Kokumonkyo aktivoituu. Ja minun kohdallani… no, se on vähintäänkin epätodennäköistä. Näetkös, taidan yhä Kiihdytyksen valtaisan voiman.
— — — — — —
Ei kai tuo vain ole… Shiro ehti ajatella, ennen kuin hän kuuli selkäpiit pystyyn nostattavan lausahduksen:
“Kokumonkyo… auki.”
Hetkessä Kokumonkyo aukesi, ja kymmenkunta mustaa lonkeroa tarttui Shirosta kiinni.
“Mitä helvettiä tämä on?!” hän ehti huutaa, ennen kuin Kokumonkyo alkoi vetää häntä puoleensa.
Silloin Shiron takaa kuului tuttu ääni:
“Pitkästä aikaa, isä.”
Shiron sydän pysähtyi, mutta hän käynnisti sen uudelleen verivoimiensa avulla.
‘Isä…?’ Shinra? Himawari? Ei… jotain erilaista. Jotain niin kamalan tuttua, etten voisi erehtyä siitä. Mutta siitä huolimatta, minä erehdyn. Aistini erehtyvät. En kykene enää miettimään rationaalisesti tätä asiaa, vaan eksyn ärsyttäville sivupoluille, joista ei seuraa mitään—
“Mietit ihan liikaa”, ääni sanoi ja naurahti.
Vaikka Shiroa raahattiin jo Kokumonkyon ikuiseen pimeyteen, hän kykeni kääntymään ympäri ja näkemään, että Jokan ja Kieranin eteen oli nyt ilmestynyt mies. Mies, jolla oli naamari kasvoillaan.
Hän pysäytti raahausprosessin ja asteli Shiron eteen.
“Olet säälittävä”, mies sanoi ja potkaisi Shiroa naamaan.
“... Kuka…”
“... KUKA HELVETTI SINÄ OIKEIN OLET!!!”
“Sinulla on samanlainen aura kuin Shinralla, mutta et vaikuta häneltä! Sinä tuoksut Himawarilta, mutta et ole tyttäreni, et ikimaailmassa! Tyttäreni ei kääntyisi minua vastaan, ei missään tilanteessa! Jos et ole Shinra, etkä Himawari, niin kuka vittu sinä sitten olet?! Aiden?! LENI?! TERUO!?!?” raivokas Shiro arvaili.
Mies nauroi. “Voi Shiro… voi sinua. Olet oikeassa: en ole Shinra, enkä kyllä Himawarikaan, mutta kaiken tämän ajan olen toiminut lähempänä sinua kuin olisit koskaan osannut kuvitella. Kutsunut yokaita, vedellyt langoista, tehnyt sitä sun tätä valvovien silmiesi alla, ainoastaan odottaen hetkeä, jona saisin sinut täydellisen kyvyttömäksi tekemään yhtään mitään.”
“Miten pääsit voimieni läpi?! Suojaus kattoi koko helvetin Uenon metroaseman!!” Shiro karjui.
“No, odotin oikeaa hetkeä. Kun et kiinnittänyt mihinkään uhkaan enää lainkaan huomiota. Silloin pääsin livahtamaan sisään takakautta, portista 12. No, miten me hoidamme tämän tilanteen?” mies kysyi kiltisti.
Shiro puristi hampaansa yhteen. “Aloitetaan vaikka siitä, että sinä kerrot minulle kuka helvetti oikein olet!!”
Mies naurahti jälleen. “No hyvä on.”
Hän otti naamarinsa pois. Shiron elämä… se vilisi silmien edessä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
“Minulla on monta nimeä, mutta sinulle minä olen Ren Tsukirusu.”
“Ei. Ei. EI!” Shiro karjahti ja kaatui maahan. “EI VOI OLLA TODELLISTA!! MIKSI?! MIKSI SINÄ TEET TÄMÄN MEIDÄN PERHEELLE?!”
“Yhteisen hyvän vuoksi. Ilman sinun vangitsemistasi, kaikki jatkuu samalla tavalla. Varjoja tapetaan, enkä minä koskaan saa kostoani. Olet minun suunnitelmieni tiellä. Ja koska olet yksinkertaisesti aivan liian vahva.”
Shiro murahti, mutta muodosti lopulta hymyn kasvoilleen.
“Mikä hymyilyttää?” Ren kysyi samalla kun itsekin hymyili.
“Sitä samaa voisi kysyä sinulta”, Shiro vastasi nasevasti. “Nightshadereita kyllä riittää. Ja uutta sukupolvea koulutetaan paraikaa. Luuletko, että jokin dominoefekti tuhoasi Nightshaderit poismenoni myötä?”
Renin hymy hyytyi.
“Aivan. Tiedät sen itsekin. Ei tämä todellisuudessa muuta yhtään mitään.”
“Kun sinä olet poissa, maailma on paljon parempi paikka!!” Ren huusi.
“Ja taas mennään, BUUU!! Keksi jotain omaperäistä, älä aina vain jankuta yksinkertaisia voimafantasioitasi. Miksi te pahikset haluatte aina kostaa? Mitä järkeä? Todellisuus on kuitenkin se, ettet koskaan tule olemaan vahvempi kuin minä. Et koskaan. Kukaan ei tule. Paitsi ehkä… ehkä lapseni tulevat ja ylittävät vielä mahtini jonain kauniina päivänä. Mutta sitä päivää minä en ole näkemässä, sillä minähän joudun nyt lukemaan tiilinpäitä Kokumonkyon sisään, eikö? Haha!”
Ren puristi kätensä nyrkkiin ja loi ympärilleen yokaita.
“Hyvää yötä, Shiro Yunokurai. Kokumonkyo… kiinni.”
Sitten Kokumonkyo sulkeutui hitaasti ja Shiro luisui sen sisään äänettömästi. Maailman vahvin ihminen oli poissa.
“Se kävi helpommin kuin ajattelin”, Ren tokaisi ja laittoi naamarin takaisin naamalleen. “Tämän minä kuitenkin vielä pidän, koska todelliset salaisuudet eivät saa vielä paljastua, vai mitä, isä? Ehkäpä pääset jonain päivänä vielä vapaaksi Kokumonkyon sisältä. Mutta se tapahtuu joskus myöhemmin. Ja sitä päivää edes lapsesi eivät ole näkemässä. Ehkä sadan… ehkä tuhannen vuoden päästä. Mutta nyt… lepää rauhassa, iankaikkisesti.”
Maailma kääntyy päälaelleen Shiron poismenon myötä!! Ensimmäisen osan kliimaksi lähestyy! Kaksi lukua jäljellä!
