Kokumonkyo alkoi tärisemään.
“Tai… sitten ei!” Ren huudahti. Lumottu esine lipsahti hänen käsistään ja iskeytyi maahan niin kovaa, että mies liukui hiukan taaksepäin. “Samperin Shiro Yunokurai, aiheutat ongelmia vielä kuolemasi jälkeen! Olet sinäkin yksi maanvaiva!”
Ren yritti napata Kokumonkyota Uenon aseman kovasta marmorilattiasta, mutta homma osoittautui turhaksi. Pyramidi ei nimittäin liikkunut edes milliä. Niin voimakas oli Shiro Yunokurain tahdonvoima.
Jos Nightshaderit ehtivät tänne, koko suunnitelmani menee täysin piloille, Ren tuskaili mielessään ja yritti väkisin irrottaa Kokumonkyota.
Lopulta se irtosi.
“Hah! Siitäs sait!” hän huudahti.
“Mitä… tapahtui”, kuului Renin takaa. Joka ja Kieran virkosivat viimein.
Ren vilkaisi taakseen. “Kappas vain. Te olette sittenkin elossa. No, minä hoitelin kaiken.”
“Kaiken?” Kieran mietti.
“Shiro Yunokurain. Hän on nyt onnistuneesti Kokumonkyon sisällä”, Ren tiedoitti iloisena.
Joka ja Kieran hymyilivät pahaenteisenä.
“Hyvä. Sitten etsitään Spinel. Meillä on hommia…”
Ja niin varjot katosivat jälleen yön pimeyteen Renin yokaiden avustamana.
Vain viisi minuuttia myöhemmin ensimmäiset Nightshaderit saapuivat paikalle. Heidän joukossaan oli muun muassa Go Iwasaki ja Mino Mokushi. He olivat samaan aikaan niin lähellä, mutta myös niin kaukana totuudesta…
Kello 1.25, hylätyllä metroasemalla lähellä Shibuyan päärautatieasemaa…
Spinel lensi ulos portaalista, joka muodostui kahden metrin korkeudelle laiturista. Hän tömähti marmorilattialle ja ulvahti kivusta.
“Minä… olen elossa… en kuollutkaan. No, en tietenkään kuollut! Ei tämä vielä tähän pääty! Hah!”
Silloin hän huomasi lähes täysin aukinaisen rintakehänsä, josta vuoti solkenaan verta. Sitä oli niin paljon, että hän oli hukkua siihen.
“Tai ehkä kuolen sittenkin…”
Mutta sitten… raiteiden kilinää. Yokaiden kuminaa. Vienoa puhetta. Ei aikaakaan, kun Ren, Joka ja Kieran juoksivat tunnelista hädissään ja nousivat laiturille. Renin yokait ympäröivät Spinelin ja nostivat tämän pystyasentoon.
“Au!” ruhtinas rääkäisi.
“Pahoitteluni… tämä voi hieman sattua. Yokait suorittavat sinulle nyt pikaleikkauksen, jossa rintakehäsi suljetaan tikkien avulla”, Ren kertoi ja toimeenpani operaation alun.
Spinelin suu kääntyi irvistykseen joka kerta, kun neula lävisti hänen ihonsa. Se oli hänen elämänsä kovin kipu. Niin viiltävä ja hermoja särkevä, ettei varjo oikein itsekään osannut käsittää, mitä sillä hetkellä tapahtui.
Renin yokait työskentelivät armottomalla tarkkuudella, niiden liikkeet olivat nopeita mutta täysin tunteettomia, ja jokainen pistonisku upposi Spinelin lihaan ilman pienintäkään epäröintiä, mikä sai hänen kehonsa nykimään väkivaltaisesti kerta toisensa jälkeen, vaikka hän yritti kaikin voimin pysyä paikallaan ja puristaa kivun sisälleen, ettei antaisi muille sitä tyydytystä, jonka he saisivat nähdessään hänen murtuvan.
“Pidä hänet paikoillaan”, Ren komensi matalalla äänellä, ja kaksi suurempaa yokaita painoi Spinelin hartiat vasten kylmää lattiaa, vaikka tämä yritti väkisin nousta ylös, hampaat kirskuen ja silmät verenpunaisina.
“Älkää… koskeko minuun…” Spinel sihahti, mutta hänen äänensä särkyi kesken lauseen, kun neula vedettiin jälleen kerran läpi revenneen lihaksen, sulkien pala palalta hänen rintakehäänsä takaisin yhteen.
Veri ei enää roiskunut yhtä hallitsemattomasti, mutta sitä valui yhä tasaisena virtana pitkin hänen kylkiään, tahraten lattian mustanpunaiseksi.
Aika menetti merkityksensä. Sekunnit venyivät minuuteiksi, ja jokainen liike tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes lopulta…
“…valmista”, Ren totesi.
Yokait vetäytyivät taaksepäin yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, ja Spinel jäi seisomaan yksin, hengittäen raskaasti, rintakehä nyt karkeasti mutta toimivasti suljettuna, mustien tikkausten kulkiessa pitkin hänen kehoaan.
Hetken ajan kukaan ei sanonut mitään.
Sitten Spinel suoristautui.
Hitaasti. Vaivalloisesti. Mutta varmasti.
Hän pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi muita. Hänen katseessaan ei ollut kiitollisuutta. Ei helpotusta. Ei edes väsymystä.
Ainoastaan vihaa.
“Älkää koskaan… enää tehkö tuota ilman lupaani”, hän sanoi matalalla, vaarallisella äänellä, joka kaikui aseman tilan tyhjyydessä.
Joka naurahti hermostuneesti, mutta lopetti heti, kun Spinel käänsi katseensa häneen.
“Sinä olit kuolemassa”, Kieran totesi kylmästi.
“Olin?” Spinel vastasi ja hymyili vinosti, vaikka kipu selvästi repi häntä sisältäpäin. “Sitten minun olisi pitänyt kuolla.”
Ren kohotti kulmaansa naamionsa takana. “Turha kuolema ei palvele ketään.”
“Älä selitä minulle hyödyistä”, Spinel katkaisi. “Minä päätän itse, milloin kuolen. Ja se hetki ei ole tänään.”
Hän otti askeleen eteenpäin, horjahti hieman, mutta pysyi pystyssä, ja hänen ilmeensä muuttui… keskittyneeksi.
“Se poika…”
Hiljaisuus syveni.
“Se Nightshader… mikä hänen nimensä oli…” Spinel puristi kätensä nyrkkiin niin kovaa, että tikit kiristyivät vaarallisesti.
“Hän ei kertonut”, Spinel toisti hitaasti, ja hänen huulensa vääntyivät lähes psykoottiseen hymyyn. “Mutta sen muistan, että hän viilsi minut auki. Hän sai minut tähän kuntoon.”
Hän laski katseensa rintakehäänsä, kosketti kevyesti tikattua kohtaa, ja vaikka kipu sai hänen kehonsa värähtämään, hän ei vetänyt kättään pois.
“Hyvä.”
Joka ja Kieran vaihtoivat katseita.
“Hyvä?” Joka kysyi epäuskoisesti.
“Ensimmäinen, joka on saanut minut tähän pisteeseen pitkään aikaan…” Spinel sanoi hiljaa, mutta hänen äänensä oli täynnä sairasta ihailua ja puhdasta tappamisen halua. “Hänestä tulee minun seuraava kohteeni.”
Ren katsoi häntä hetken, analysoiden.
“Muista prioriteetit”, hän sanoi lopulta.
Spinel nosti katseensa.
“Shinra Yunokurai”, hän vastasi välittömästi. “Tiedän.”
Hänen ilmeensä synkkeni hetkessä.
“Meidän on tapettava hänetkin.”
Hetken ajan laiturilla vallitsi painostava hiljaisuus, jonka rikkoi vain kaukana tippuvan veden ääni ja kaupunkia halkovan tuulen vaimea humina, joka kantautui syvälle hylätyn aseman uumeniin.
Ren käänsi selkänsä.
“Me emme voi jäädä tänne”, hän sanoi. “Tilanne on muuttunut. Shiro on poissa, mutta Nightshaderit eivät ole. He tulevat liikkumaan nyt nopeammin kuin koskaan.”
“Pelkäätkö?” Joka virnisti.
“En”, Ren vastasi tyynesti. “Sopeudun.”
Kieran nyökkäsi hyväksyvästi.
“Ja mikä on seuraava siirto?”
Ren vilkaisi vielä kerran Spineliä.
“Vetäydymme. Toistaiseksi.”
Spinelin hymy ei kadonnut.
“Pidämme matalaa profiilia… vai?”
“Juuri niin.”
Hetken ajan vaikutti siltä, että Spinel vastustaisi ideaa. Että hän hyökkäisi takaisin välittömästi, etsisi Go Iwasakin käsiinsä ja repisi hänet kappaleiksi pelkän periaatteen vuoksi.
Mutta sitten… hän huokaisi ja antoi asioiden vain olla.
“Hyvä on.”
Se oli yllättävää.
“Mutta kuuntele tarkasti, Ren”, Spinel lisäsi ja astui lähemmäs, hänen katseensa ollen nyt täysin vakava. “Kun seuraavan kerran näen sen pojan…”
Hän kosketti kevyesti rintakehäänsä.
“… minä en pysähdy. En tee niin kuin tänään.”
Ren nyökkäsi.
“No sitä en olettanutkaan…”
Seuraavassa hetkessä yokait alkoivat jälleen liikkua, varjot venyivät ja sulautuivat ympäristöön, ja koko ryhmä katosi vähitellen pimeyteen, jättäen jälkeensä vain veritahroja, rikkoutuneen lattian ja aavemaisen hiljaisuuden.
Myöhemmin yöllä…
Syvällä maan alla, paikassa jota ei löytynyt yhdestäkään kartasta eikä yhdestäkään Nightshaderien tiedostosta, varjojen tukikohta lepäsi pimeydessä kuin elävä organismi. Juuri tuona yönä ilma oli tavallista raskaampi, aivan kuin itse tila olisi aavistanut, että jotain peruuttamatonta oli tapahtunut.
Spinel seisoi keskellä laajaa salia, rintakehä karkeasti tikattuna ja yhä ajoittain verta vuotaen, mutta hänen ryhtinsä oli suora ja katse terävä, eikä yksikään hänen liikkeistään antanut ymmärtää, että hän oli ollut vielä hetki sitten kuoleman rajamailla, kun taas Joka ja Kieran olivat vetäytyneet hieman kauemmas.
Ren seisoi korkeammalla tasanteella, katse suunnattuna alaspäin, mutta hänen huomionsa ei ollut enää täysin tässä tilassa, sillä vaikka hänen suunnitelmansa ensimmäinen vaihe oli onnistunut, Kokumonkyon raskas läsnäolo tuntui yhä hänen käsissään, kun Shiro taisteli jatkuvasti tahdonvoimallaan häntä vastaan.
Sitten…
Ei äänekkäästi, ei räjähtäen, vaan hiljaa ja väkivaltaisesti yhtä aikaa, kuin todellisuus itse olisi väistynyt jonkun toisen tahdon edestä, keskelle salia avautui repeämä, josta virtasi ulos kylmää energiaa, joka sai jopa varjot vetäytymään askeleen taaksepäin.
Ja siitä repeämästä…
astui ulos Kabura Dara.
Hänen olemuksensa ei ollut muuttunut – eikä tarvinnutkaan – sillä jo pelkkä hänen läsnäolonsa riitti täyttämään tilan sellaisella paineella, että hengittäminen tuntui hetken ajan vieraalta ajatukselta, ja hänen katseensa liikkui hitaasti ympäri huonetta, pysähtyen lopulta Spineliin.
“Vai niin, vai niin. Sinä olet yhä hengissä.”
Se ei ollut kysymys. Se oli toteamus, jossa oli mukana häivähdys jotakin, mikä muistutti hämmästystä, mutta katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.
Spinel virnisti.
“Ja sekö on sinulle pettymys?” hän kysyi kuivasti ja sylkäisi verta tukikohdan lattialle. “Älä huoli. En ole kuolemassa vielä pitkään aikaan.”
Kabura astui lähemmäs.
“Hyvä”, hän sanoi lopulta. “Olisi ollut sääli menettää sinut tässä vaiheessa.”
“Älä edes aloita tuota säälilinjaa”, Spinel keskeytti välittömästi. “En tarvitse sitä keneltäkään. En sinulta, enkä keneltäkään muulta. Minä hoidan omat taisteluni.”
Sitten Kabura nyökkäsi kevyesti, hyväksyen vastauksen väkisin ilman vastaväitteitä.
“Tehtävä onnistui”, hän jatkoi, kääntäen keskustelun pois Spinelin haavoista kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan merkityksellisiä. “Jumalallinen kenraali… Mahoraga.”
Hän pysähtyi hetkeksi, kunnes viimein sanoi hyytävän totuuden…
“Voitin sen.”
Jopa Joka hiljeni täysin. Kieranin silmät kapenivat aavistuksen. Ren ei liikahtanut, mutta hänen huomionsa terävöityi asiaan välittömästi.
“Mahoraga…” Spinel toisti hiljaa, ja hänen hymynsä leveni hitusen. “Mukautumisen kuningas… ja sinä murskasit sen.”
“Ei se mahdoton tehtävä ollut”, Kabura vastasi kylmästi. “Ainoastaan aikaa vievä. Ja no… jos olisimme jatkaneet taistelua, olisin aika varmasti kuollut.”
Hän käänsi katseensa sivuun, aivan kuin asia olisi ollut jo käsitelty.
“Chuon alue… on tuhottu.”
Hänen äänensä ei muuttunut.
“Yli viisitoistatuhatta kuollutta. Käytin verisinettiä ja tapoin kaikki ne, jotka kehtasivat kääntyä meitä vastaan – eli siis ne, jotka olivat taistelumme tiellä.”
Spinel naurahti hiljaa.
“Ja sinä kutsut minua hulluksi! Toisaalta, jos joku olisi häirinnyt taisteluanne, kaikki se vaiva olisi ollut täysin turhaa…”
Kabura ei vastannut siihen. Hänen katseensa palasi Spineliin.
“Sinun luomuksesi muuten epäonnistui. Gaku on mennyttä.”
Se ei ollut syytös. Se oli fakta. Spinel ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuvan. Päinvastoin.
“Se oli testi”, hän sanoi ja kohotti sormeaan kevyesti. “Kenraali Gaku… oli vain prototyyppi.”
Joka kohotti kulmiaan.
“Prototyyppi?”
Spinelin silmät kiilsivät pimeässä punaisina.
“Testiversio. Ensimmäinen yritys. Epätäydellinen yksilö. Mutta…”
Hän hymyili leveämmin.
“…se toimi riittävän hyvin.”
“Laboratoriossa on lisää. Paljon lisää. Paranneltuja versioita. Vahvempia. Nopeampia. Tottelevaisempia.”
Hänen äänensä madaltui.
“Seuraava kenraali… ei kaadu yhtä helposti.”
Kabura tarkkaili häntä hetken, eikä hänen ilmeestään voinut päätellä, pitikö hän ideaa järkevänä vai ei, mutta lopulta hän nyökkäsi lyhyesti.
“Silloin kyse ei ole enää mistään pelkästä valintakokeesta...”
“Ei olekaan”, Spinel vastasi. “Kun loput Gakut otetaan käyttöön, on kyse sodasta.”
Hiljaisuus levisi jälleen huoneeseen, mutta tällä kertaa se oli odotettavissa. Sitten Spinel käänsi katseensa Kaburaan.
“Entä sinä?” hän kysyi. “Se suuremman tason suunnitelma… laitoitko pyörän pyörimään?”
Renin katse liikahti aavistuksen.
Joka kallisti päätään.
Kieran ei liikahtanut lainkaan.
Spinelin hymy palasi.
“No, laitoitko sen käyntiin?”
Kabura ei vastannut heti.
Hän katsoi suoraan Spineliin, ja sekunnin ajan tuntui siltä, että koko tila pysähtyi odottamaan hänen vastaustaan.
“Toteutin juuri sen, mistä me aiemmin sovimme.”
Spinelin silmät välähtivät.
“Hyvä.”
Samaan aikaan, kaukana sieltä, Tokion keskussairaalan huoneessa, jossa koneet piippasivat tasaisessa rytmissä ja lääkärit liikkuivat kiireisinä apua tarvitsevien potilaiden ympärillä, Saku Damon keho makasi liikkumattomana. Hänet oltiin julistettu kuolleeksi.
Hänen kaulassaan, juuri solisluun yläpuolella… jokin värähti. Iholle piirtyi hetkeksi tumma kuvio, joka muistutti toisiaan peilaavia L-kirjaimia, ja vaikka ne katosivat lähes välittömästi, niiden läsnäolo ei ollut harhaa. Se oli merkki. Se oli täyttä totta.
“Mestarin paluu on lähempänä kuin kuvittelimme…”
Alun loppu... vai sittenkin lopun alku...? Spinelin sakin suunnitelma etenee!
Seuraavassa luvussa: kliimaksi, värikuvitus ja ensimmäisen osan lopetus!
