Oli kulunut kuukauden päivät Chuon onnettomuudesta ja Shiro Yunokurain lukitsemisesta Kokumonkyon sisään. Elettiin heinäkuun loppua, kun spesiaaliluokan varjot Spinel Stockmann ja Kabura Dara murtautuivat Nightshadereiden salaiseen kirjastoon, joka sijaitsi Nagoyassa, Aichin prefektuurissa.
Oli hiljainen yö. Vähän liiankin hiljainen. Kuunvalo paistoi läpi muuten mustan yötaivaan ja valaisi varjojen salaista operaatiota. Vartijoita ei ollut missään. Ei edes pääportilla. Siitä huolimatta Spinel ja Kabura päättivät murtautua rakennukseen takakautta, ilmastointiluukun läpi.
“Tämä ei ehkä ollut se käytännöllisin tapa…” Kabura huomautti ollessaan jo ahtaan ilmastointikanavan sisällä.
“Älä lässytä. Kulje vain eteenpäin. Jos haluamme saavuttaa tavoitteemme, meidän on hoidettava hommat joskus likaisesti… Mitä vain isäni vuoksi”, Spinel tokaisi päättäväisenä.
Sitten luukku räsähti auki sisäpuolelta ja varjot astuivat holvin sisälle.
“Hah! Typerät Nightshaderit… ei edes hälytystä. Nyt, hyvä Kabura, etsi. Meidän on löydettävä se kirja…”
“Selvä on.”
Ja niin he alkoivat etsimään. Kirjasto piti sisällään vanhoja asiakirjoja ikivanhoista taisteluista ja muinaisia oppaita taistelutyyleistä, mutta ei juuri sitä mitä he olisivat halunneet.
Kabura nosti yhtä kirjaa hyllystä ja näytti sitä ystävälleen. “Spinel, eikö tämä ole se isäsi kirjoittama kirja Nightshadereista?”
Spinel nappasi opuksen käteensä.
“Onhan se. Vaikka isä oli kunnian mies ja äärimmäinen ihailun kohteeni, en siltikään pysty kunnioittamaan häntä kaikissa asioissa… Vihasin hänen Nightshader-vimmaansa. Ne typerät sankarit olivat hänelle tärkeämpiä kuin minä, hänen oma poikansa. No, oli miten hyvänsä, olen tullut tänne korjaamaan hänen virheensä. Maailma ei ole valmis siihen, mitä pian tapahtuu…”
Kun Spinel sitten viimein oli saanut päästettyä tohtori Stockmannin vanhasta kirjasta irti, hänen kätensä osui kirjahyllyssä johonkin paljon vanhempaan. Johonkin muinaiseen… miltei antiikkiseen… tai ehkä jopa sitäkin vanhempaan. Kirja tippui lattialle ja Spinel innostui heti kättelyssä sen kannen tekstistä.
“‘Nightshadereitten seitsemän ihmettä – muinaiset ikonit’”, Spinel toisti hiljaa ja oli haljeta riemusta. “Kabura, me löysimme sen! Se on tässä! Ratkaisu kaikkeen!”
“Ai ratkaisu kaikkeen…? Et ole kertonut minulle mitään kuukauteen, joten voisitko pikkuhiljaa alkaa avata mistä tässä on kyse?” Kabura kysyi silkasta mielenkiinnosta.
Spinel hymähti ja avasi kirjan. “Katso ja opi historiaa itse.”
Kabura katsoi. Hän luki. Ensimmäiset sanat toivat hymyn hänenkin huulilleen.
“Muinaiset ikonit. Ne, jotka voivat herättää suuren sola—”
“SHUSH! Älä paljasta kaikkea… on parempi, jos me luemme tämän kirjan jossain muualla. Täällä voi olla valvontakameroita, jotka tallentavat puhetta.”
Kabura nyökkäsi. “Olet oikeassa. Mennään.”
Mutta juuri silloin… hälytys pärähti päälle! Se ulvoi yön pimeydessä ja lähetti signaalin lähitienoon vartijoille, jotka siirsivät partiointinsa kohteen Nightshadereitten salaiselle kirjastolle välittömästi.
“Jaahas. Nyt ne tulevat.”
Ei aikaakaan, kun holvin ovi pamahti auki ja neljä aseistautunutta vartijaa astuivat sisään.
“Seis! Liikkumatta! Mitä te luulette tekevänne?!”
Sekä Spinel että Kabura olivat pukeutuneet mustiin vaatteisiin, jotta heidän tunnistaminen olisi vaikeampaa. Spinel signaloi ystävälleen kädellä ja viittoi häntä tulemaan lähemmäs. Sitten hän kuiskasi Kaburan korvaan:
“Tapetaan heidät.”
Ja sitten he menivät, kävivät vartijoihin käsiksi, ja raastoivat heidän henkensä empimättä, vailla minkäänlaista katumusta.
“Ei… EI! ÄLÄ! MINULLA ON PERHE!!”
“Ei minua kiinnosta”, Spinel oli vastannut ja tappanut vartijan raa’asti. “Tulit minun tielleni, joten kohtalosi on yhä loputon samsara.”
“HEI! Voimme jättää tämän tähän, eikä kukaan koskaan saa tie—”
“Yin”, Kabura kuiskasi.
Ja veri roiskui jälleen. Aivan kuin se ei olisi tähän mennässä roiskunut seinille ja lattioille ihan tarpeeksi… Varjokaksikko otti kuolleiden vartijoiden ruumiit ja heitti ne huoneen nurkkaan.
“Täältä me emme tarvitse enää yhtään mitään. Tuikkaa rakennus voimiesi avulla tuleen. Saavat Nightshaderit nähdä, kuka oikein määrää ja kuka taas häärää.”
Kabura nyökkäsi Spinelille jo toistamiseen. He poistuivat pääovesta, jolloin Kabura viimeisteli rakennuksen ja poltti solarialaisten voiman avulla yli kaksikymmentätuhatta sivua Nightshadereitten historiaa taivaan tuuliin.
“Hahahahaa! Nyt on aika opetella ikonien salat ja TUHOTA Nightshaderit lopullisesti!”
Seuraavana päivänä Tokiossa…
Shinra ja Nemi olivat vierailulla Yunokurain huushollissa. Heidän tehtävänään oli löytää Shiron vanhoja kirjoituksia nuoruuden ajoilta.
“Oho! En edes tiennyt, että isä oli ihastunut Leni Fujimotoon… Oliko hänellä kolmiodraama Aidenin kanssa?!” Shinra mietti lukiessaan yhtä päiväkirjan sivua.
“Ke-Keskity olennaiseen! Ihastuksista viis, sensei Takeshi antoi meille tehtäväksi etsiä tietoa yokaista ja Kabura Darasta”, Nemi ilmoitti ja jatkoi loputtomalta tuntuvan kirjapinon penkomista. Lopulta hänen kätensä osui johonkin. “Mikäs tämä on? ‘Jin Yunokurai’ lukee kannessa…”
“Anna tänne!” Shinra huudahti ja nappasi päiväkirjan Nemin kädestä. “Vau… onko tämä… isoisäni? Isä joskus kertoi, että isoisä oli mahtava mies. Seikkaili ympäri maailmaa ja tapasi lukuisia ihmisiä ja taisteli itse kaaoksen kuningas Ketsunaa vastaan, lopulta jopa voittaen hänet.”
“Niinkö? Oho! Ehkä hänellä oli jotain salaperäistä kerrottavaa… meidän pitäisi katsoa tuota päiväkirjaa.”
“Loistava idea!”
Niin Shinra ja Nemi avasivat päiväkirjan.
“Mikä käänteismaailma? Mitä! En ole koskaan kuullutkaan tällaisesta… Maailman salaisuus?!” Shinra mietti lumoutuneena.
Nemi nojautui hieman lähemmäs ja selasi muutaman sivun eteenpäin.
“Katso tätä. Tässä puhutaan jostain ‘tasapainon rikkomisesta’… ja siitä, miten—”
Hän pysähtyi.
“…ei. Tämä menee jo liian syvälle.”
Shinra huokaisi ja sulki päiväkirjan hitaasti.
“Joo… tuntuu siltä, että jos jatkamme tätä, eksymme täysin sivupolulle. Meidän piti etsiä tietoa Kaburasta… ja yokaista.”
“Ja mahdollisesti jotain, mikä liittyy isäsi vangitsemiseen”, Nemi lisäsi.
Hetken hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
Sitten Shinra nosti katseensa.
“… Laitetaan tämä syrjään. Palataan tähän myöhemmin.”
Nemi nyökkäsi. “Olen samaa mieltä.”
Jin Yunokurain päiväkirja suljettiin ja siirrettiin varovasti sivuun muiden kirjojen päälle. Se jäi odottamaan — kuin jokin, jonka aika ei ollut vielä koittanut.
Mutta heidän työnsä ei ollut ohi.
“Tuolla.” Nemi osoitti pöydän kulmaa.
Pino hieman uudemman näköisiä kirjoja erottui vanhempien, kuluneiden teosten joukosta. Nahkakannet eivät olleet vielä haalistuneet, ja sidonta näytti kestävältä.
Shinra nousi ylös ja käveli niiden luo. Hän kosketti päällimmäistä kirjaa.
“… Tämä on isän käsialaa.”
Hänen äänensä muuttui hieman. Vakavammaksi. Hän avasi kirjan hitaasti. Ensimmäisellä sivulla luki:
“Shiro Yunokurain muistiinpanot — henkilökohtainen päiväkirja”
“Nyt tärppäsi”, Nemi hihkaisi.
Shinra alkoi selata sivuja. Toisin kuin Jin’in päiväkirja, tämä ei kertonut legendoista tai suurista taisteluista — ainakaan aluksi. Se oli henkilökohtaisempi. Täynnä nimiä. Oppilaita. Muistoja. Ja toisaalta myös virheitä.
“‘Oppilas edistyy hyvin… hallitsee oman tekniikkansa perusteet… mutta hänen itseluottamuksensa on heikko…’” Shinra luki ääneen.
Nemi nojautui hänen olkansa yli.
“Kenestä isäsi puhuu?”
Shinra selasi eteenpäin. Hänen sormensa pysähtyivät.
“…tässä.”
Hänen äänensä hiljeni.
“Oppilaasta, joka hylkäsi kohtalonsa.”
Huone tuntui yhtäkkiä kylmemmältä.
“Kuulostaa pahalta”, Nemi totesi.
“Joo…” Shinra nielaisi. “Mutta jatketaan.”
Shinra luki.
“‘Hänen nimensä on Nara Terumoto.’”
Nemi kohotti kulmiaan. “Nara…?”
Shinra jatkoi.
“‘Ensimmäinen oppilaani. Ja ehkä suurin epäonnistumiseni.’”
Hiljaisuus laskeutui.
“‘Nara ei koskaan omistanut voimia.’”
“Ei… voimia?” Nemi toisti.
“‘Hän yritti. Hän todella yritti. Päivä toisensa jälkeen. Mutta vaikka muut oppilaat kehittyivät, hän jäi paikoilleen.’”
Shinran ote päiväkirjasta kiristyi hieman.
“‘Näin hänen silmissään jotain… jotain, mitä en osannut silloin tulkita oikein. Ei vihaa. Ei katkeruutta. Vaan… tyhjyyttä.’”
“Tuo kuulostaa todella…” Nemi aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun.
“Surulliselta”, Shinra päätti hänen puolestaan.
Hän jatkoi lukemista, ääni nyt matalampana.
“‘Yritin kannustaa häntä. Sanoin, ettei voima määrittele Nightshaderia. Että tahto on tärkeämpää.’”
Shinra hymähti kuivasti.
“Kuulostaa tutulta.”
Nemi vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.
“‘Mutta sanat eivät riittäneet. Nara alkoi uskoa, että hän oli heikko. Että hän oli turha. Että hän ei kuulunut tänne.’”
Sivu kääntyi.
“‘Ja eräänä päivänä… hän katosi.’”
Nemin silmät laajenivat hieman.
“‘Ei hyvästejä. Ei jälkiä. Vain tyhjä huone.’”
“‘Myöhemmin sain tietää, että hän oli paennut.’”
Shinra pysähtyi hetkeksi.
“…paennut?”
“‘Japanin maaseudulle. Hän sanoi haluavansa elää “normaalin elämän”. Poissa varjoista. Poissa kohtalosta, jota hän ei koskaan valinnut.’”
Huoneessa oli taas hiljaista.
“‘En tiedä, teinkö virheen kouluttaessani häntä. Vai teinkö virheen päästäessäni hänet menemään.’”
Shinran ääni hidastui.
“‘Mutta yksi asia on varma…’”
Hän katsoi Nemiä.
Sitten takaisin sivuun.
“‘Nara Terumoto ei ole heikko.’”
Nemi hengähti kevyesti.
“‘Hän on jotain muuta. Jotain, mitä en vielä täysin ymmärrä.’”
Shinra sulki päiväkirjan hitaasti.
“…ei voimia, mutta isäsi silti sanoo noin”, Nemi mutisi. “Se ei ole normaalia.”
“Ei todellakaan ole”, Shinra vastasi heti.
Hän nousi seisomaan, pitäen päiväkirjaa kädessään.
“Jos isä kirjoitti hänestä noin… hän on tärkeä.”
“Ja jos hän pakeni maaseudulle…” Nemi jatkoi, “häntä ei ole kukaan etsinyt pitkään aikaan.”
“Tai sitten…” Shinra lisäsi hiljaa, “…joku on.”
Molemmat ajattelivat samaa nimeä.
Spinel.
“Meidän pitää kertoa tästä sensei Takeshille”, Nemi sanoi päättäväisesti. Shinra nyökkäsi heti.
“Joo. Tämä ei ole enää pelkkä sivujuoni. Jos tämä Nara liittyy jotenkin kaikkeen tähän… me ei voida jättää tätä huomiotta.”
Hän katsoi vielä kerran päiväkirjaa.
“…‘oppilas, joka hylkäsi kohtalonsa’…”
Sitten hän puristi sitä hieman tiukemmin.
“…ehkä hän on juuri se, joka voi muuttaa kaiken. Ehkä hän on se, joka loksauttaa palapelin palat paikoilleen onnistuneesti…”
“No, löytyykö mitään?” huoneeseen juuri tullut Himawari kysäisi.
“Öh…” Shinra piilotti päiväkirjan nopeasti, “ei oikeastaan. Paras palata takaisin tukikohtaan… on kerrottava Takeshille huonot uutiset.”
Himawari raapi päätään. “No, ainakin yrititte. Yrittänyttä ei laiteta.”
“Hehe, näin on”, Shinra vastasi kiusallisesti ja nousi ylös. “No niin, nähdään taas!”
“Nähdään, ja pitäkää itsestänne huolta!” Himawari huusi vielä perään.
Myöhemmin ulkona…
“Shinra, olisit vain kertonut…” Nemi huokaisi. “Himawari on siskosi.”
Shinra huokaisi, vielä syvempään kuin Nemi.
“Sori… ehkä juuri sen takia en kertonut. Haluan suojella häntä. Jos Hima olisi saanut tietää, äitikin olisi saanut. Enkä halua nyt aiheuttaa lisää harmia.”
“Joskus asioiden tekemättä jättäminen voi aiheuttaa vielä enemmän harmia”, Nemi vastasi totisena. “Mutta ymmärrän kyllä päätöksesi… onhan minullakin veli. Ja usko tai älä, Mino on välillä tosi rasittava! En haluaisi kertoa hänelle mitään hommistani!”
Shinra naurahti. “Sitten voit ainakin ymmärtää minua.”
Hetken he katsoivat toisiaan silmiin.
“Eh—”
“No tuota… jatketaanko vain matkaa. Sensei ei odotuta…” Shinra sanoi hermostuneena ja suoristi selkäänsä.
“Jatketaan!”
Yön pikkutunneilla Shinra ja Nemi sitten viimein pääsivät takaisin Nightshader-tukikohdalle. Kaikki muut oppilaat olivat jo nukkumassa, kun he astelivat Takeshin huoneen ovelle.
“Entä jos hän nukkuu?”
“Nukkukoot. Ainakin herää eeppisesti.”
KOP KOP KOP!
Takeshi pomppasi ylös sängystään ja riensi avaamaan oven, valmiina hyökkäämään sen olennon kimppuun kuka siellä nyt ikinä olisikaan… Vaan hän yllättyi nähdessään omat oppilaansa keskellä yötä.
“Shinra… Nemi?? Mitä te täällä teette?! Eikö teidän pitänyt nukkua Yunokurailla…?”
“... Joo, no piti, mutta…”
Nemi läväytti Shiro Yunokurain päiväkirjan Takeshin nenän eteen. “Löydettiin jotain ihmeellistä.”
“... Ja tämäkö tieto ei voinut odottaa huomiseen”, Takeshi haukotteli.
“Shiro Yunokurain entinen oppilas, joka hylkäsi Nightshaderit ja pakeni jonnekin päin Japania; no ei voinut”, Shinra huudahti.
Silloin Takeshi viimeistään avasi silmänsä ihan kunnolla.
“No hyvä on, katsotaan sitten.”
Hän avasi kirjan, ja…
“Ei voi olla todellista! Tämä muuttaa kaiken!” Takeshi huusi niin, että se kuului joka puolelle käytäviä.
“Mehän sanoimme.”
“Tulkaa! Meidän on nyt lähdettävä Zen Tatsukin pakeille…!! Hän saattaa tietää asiasta enemmän kuin me… ainakin näin äkkiseltään.”
…
“Vai Nara Terumoto”, uninen Zen toisti ja hörppäsi kahvia mukistaan, “tuon nimen olen kuullut vuosia sitten. Hän oli yksi Shiro Yunokurain oppilaista. Tykkäsi kovasti jalkapallosta, varsinkin Manchester Unitedista. Sinun isäsi sai häneltä jopa fanipaidan, jota hän käytti viimeisessä taistelussa Ketsunaa vastaan.”
“Anteeksi… mestari Tatsuki, mistä te tiedätte tämän kaiken?” Nemi kysyi varovasti.
“Koska minä olin siinä taistelussa. Ja menetin käteni”, Zen vastasi, nyt vakavampana. “Tiedän hänestä yhtä sun toista, muun muassa sen, ettei Naraa hyväksytty Nightshader-piireihin.”
“Tämä päiväkirja kertoi sen myös”, Shinra tokaisi.
“Vanha ystäväni on siis dokumentoinut kaiken”, Zen hymähti, “aivan kuten arvelin. Joka tapauksessa, minun mestarini, Atsuhiro Fujimoto, hyväksyi Naran. Kanssaoppilaat taas eivät. Käsitys voimattomasta Nightshaderista oli siihen aikaan epäsoveliasta. Vaikka Nara uneksi Nightshadereista, hänen fyysiset voimat olivat hyvin heikot valintakokeissa, eikä hän siksi koskaan päässyt virallisiin toimiin. Shiro yritti kyllä kouluttaa häntä pidemmälle, mutta Nara itse pisti stopin sille touhulle. Hän karkasi. Kauas pois. Japanin alpeille.”
“Japanin alpeille?!” Shinra ja Nemi huudahtivat yhteen ääneen.
“Niin. Eikä häntä sen jälkeen koskaan nähty.”
Shinra huokaisi. “Tuota ei edes isän päiväkirja dokumentoinut. No, miten me voimme löytää hänet?”
Nemi hämmästyi. “Shinra… eikö meidän pitänyt keskittyä yokaiden kutsujaan ja Kabura Daraan?”
“Pitihän meidän, mutta tätä mysteeriä ei voida jättää käsittelemättä! Jos me unohdamme sen, emme ehkä koskaan saa tietää, miksi Nara lähti Nightshadereista.”
“Se tieto on jo selvillä”, Zen vastasi kuivasti.
“Eikä ole”, Shinra vastasi päättäväisesti. “Koko juttu jäi auki. Ikuisesti selvittämättömäksi. Isä jäi ilman vastauksia, ilman totuutta… ja se sattuu.”
Shinra puristi kätensä nyrkkiin. “Uskokaa kun sanon, että voin samaistua Naran tuntemuksiin. Ei minullakaan ole vielä kunnollista voimaa… tai se ei ole vielä herännyt. Välillä tuntuu onnettomalta ja suorastaan heikolta. Kuin minä en kuuluisi siihen samaan joukkoon, mihin Nemi ja Saku kuuluvat…”
“Mutta Shinra—” Zen yritti, mutta poika keskeytti suuren mestarin välittömästi.
“Tämä ei ole reilua! Nightshaderit eivät koskaan jätä kavereita yksin! Ei edes sellaisia, jotka ovat jo hylänneet järjestön! Vaikka te kieltäisitte minua, menen silti. Etsin Naran käsiini ja selvitän totuuden. Halusitte sitä tai ette!”
Zen ja Takeshi vilkaisivat toisiaan silmiin. He nyökkäsivät.
“Olet samanlainen jääräpää kuin isäsi”, Zen sanoi vakavalla äänellä ja nousi ylös. Hän katsoi Shinraa tuomitsevasti, ja…
“Mutta se juuri tekee sinusta omanlaisesi. Hyvä on Yunokurai, mene sitten. Mutta älä luulekaan, että ystäväsi jää tänne pyörittämään peukaloitaan.”
“Saako Nemi lähteä mukaan?!”
“Se ei ole pyyntö. Se on käsky”, Zen sanoi. “Kukaan ei selviä Japanin alpeilla yksin. Siellä on paljon varjoja ja runsaasti villieläimiä. Pahimmassa tapauksessa se on matkan pää.”
Shinra ja Nemi vilkaisivat toisiaan. “Ai… kuolema?”
Zen nyökkäsi. “Niin, kuolema. Kolmas jäsen olisi kyllä hyvä olla mukana. Saku ei vaan ole kykeneväinen näin suurelle matkalle. Hän on yhä toipilas.”
“Hmm… Mestari, keksin heille jotain”, Takeshi lupasi. “Odottakaa vain huomiseen. Aina minä varanightshaderin löydän”, hän hymyili.
“Loistavaa. Lähtekää te – Shinra ja Nemi – tutkimaan Terumoton mysteeriä, niin me muut keskitymme siihen yokaiden kutsujaan ja Kaburaan. Kyllä tästä taas uusi seikkailu saadaan aikaan!”
Nightshaderit hymyilivät vielä yön pikkutunneilla, tietämättä kuitenkaan sitä, minkälainen helvetti heitä myöhemmin odottaisi…
Myöhemmin yöllä, kun aurinko oli vielä kaukana taivaanrannan takana, varjot kerääntyivät kokoukseen salaisen päämajan uumeniin. Spinelillä ja Kaburalla oli sanottavaa.
“Ystävät! Ren, Joka ja Kieran… me olemme löytäneet jotain SUURENMOISTA. Olemme löytäneet keinon, jonka avulla MURSKAAMME tämän maailman lopullisesti!”
“Ja mikäköhän se on?” Ren kysyi naamionsa takaa, yhtä nasevasti kuin yleensä.
“Tämän kirjan salaiset IKONIT”, Spinel huusi ja heitti heidän varastamansa kirjan suoraan maahan. Se aukesi juuri siltä sivulta, joka näytti jokaisen ikonin tarkan tarkoitusperän.
“Niiden käyttö vaatii ponnisteluja… suurta voimaa… väkivahvaa tahtoa… Mutta oikealla kombinaatiolla, ikonit paljastavat meille sijaintinsa. Ja ensimmäinen onkin jo tehnyt niin, kiitos Kaburan muinaisen solarialaisen voiman.”
Spinel hymyili ja osoitti länteen. “Seuraava määränpää…”
“... Japanin alpit.”
Sekä hyvisten että pahisten kohde on sama... Johtaako tämä väistämättä konfliktiin?!
