Myöhemmin samana päivänä, kun aurinko oli jo osoittanut elon merkkejä, Spinel ja Kabura heräilivät tukikohdassaan. He venyttelivät ja menivät ulos auringonvaloon.
“Eikö valo häiritse sinua?” Kabura kysyi yllättäen.
Spinel mietti hetken.
“Ei häiritse. Kyllä varjotkin osaavat adaptoitua. Jos altistaa itseään tarpeeksi kauan jollekkin asialle, siihen tottuu. Otetaan esimerkkinä vaikkapa araknofobia. Et pelkää enää hämähäkkejä kun olet niiden kanssa jatkuvasti tekemisissä”, Spinel mainitsi sytyttäessään savukkeen.
“Hmm… näen tuon vision. Mutta näen myös, että sinulla on edessä pitkä matka. Muista, alpeilla on vaarallista. Älä kehtaa kuolla.”
Spinel repesi nauruun. “No en tietenkään”, hän vastasi ja pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. “Olen varjojen ruhtinas. En minä niin helposti kuole.”
“Hyvä.”
He olivat hetken hiljaa, kunnes Kabura esitti jälleen raastavan kysymyksen:
“Entä jos Nightshaderit häiritsevät operaatiota?”
Spinel vilkaisi liittolaistaan. “Heistä ei koidu harmia. Pidän henkilökohtaisesti huolta siitä, etteivät ne lapset enää häiritse toimiamme. Mestarin tahto on ehdoton, ja hänet on vapautettava mitä pikimmiten. Itse asiassa, näen, että varjoissa lymyilevä petturi on suurempi riski kuin yksikään Nightshader…”
“Ketä tarkoitat?” Kabura murahti.
“Reniä. Hänellä on Kokumonkyo. Ja kirja, jonka varastimme, kertoo, että se on yksi seitsemästä ikonista.”
“Mehän teemme hänen kanssaan yhteistyötä, vai mitä?”
Spinel huokaisi. “Emme tee kauaa. Jos haluamme oikeasti vapauttaa ultimaattisen tuhon tuojan, meidän on ennen pitkää petettävä jopa Ren Tsukirusu, oma liittolaisemme. Joskus suuri suunnitelma tarvitsee myös suuria uhrauksia.”
Spinelin savuke oli palanut loppuun. Hän heitti sen maahan ja sammutti kytevän tupakan kekäleen kenkänsä kärjellä.
“Ennemmin tai myöhemmin, Kabura. Saamme kyllä selville, kuka hän oikeasti on, vaikka hän kuinka yrittäisi piilotella identiteettiään”, Spinel naurahti.
“Ymmärrän tuon asian… mutta ota huomioon, että Nightshaderit saattavat tietää itse ikoneista jotain. Jos näin on, suunnitelmaan kohdistuu valtaisa riski.”
Spinel asetti kätensä metalliselle kaiteelle, jonka vieressä kaksikko tupakoi.
“Me poltimme koko todistusaineiston. Muista, ettei mitään ikoneita ole olemassakaan… Kirjaa ei löydy, joten kukaan ei saa koskaan tietää.”
Kaburan naamalle nousi ilkeä hymy. “Nerokasta, Spinel. Simppelisti nerokasta! Nyt ikonien keräämisestä ja etsimisestä tuli ainakin kymmenen kertaa helpompaa!”
“Äp äp äp, ainoastaan keräämisestä. Niiden löytäminen on asia erikseen. Meidän on vain seurattava solarialaisten voimaa ja tämän kirjan sivujen välissä olevaa tietoa, niin ikonien lokaatiot kyllä paljastuvat…”
“Nightshaderit eivät ehdi edes tajuta, mikä heihin iski… Muhaha!! Hahahahaa!” Spinel nauroi maanisesti ja nosti kädet ilmaan voiton merkiksi. Naurua jatkui tovin. Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja palautti tavanomaisen, elämään kyllästyneen ilmeensä kasvoilleen.
“Nyt minä lähden”, Spinel totesi ja heitti repun selkäänsä.
“Onnea matkaan”, Kabura toivotti.
“Kiitos. Tuon voiton kotiin nopeammin kuin osaat aavistaakaan…”
Nightshadereitten tukikohdassa herättiin niin ikään uuteen päivään. Tosin, meno oli aika kiireistä. Senseit ja mestarit juoksivat käytävillä ja oppilaat ihmettelivät mistä moinen häslinki johtui.
“Tiedättekö syytä tähän?” Nekozaki kysyi Shinralta ja Nemiltä, jotka olivat jo pakanneet reput aikaisin aamulla.
“Jaa-a. Ei taida olla tavallista. Nykäisepäs mestari Tatsukin hihasta, ihan näin vain ohimennen.”
Ja niin Nekozaki myös teki.
“Mestari Tatsuki… mistä tämä kaikki johtuu? Onko jotain vakavaa sattunut?”
Mutta Zen vain vakuutti, ettei mitään ikävää ollut sattunut. Hän sanoi, että kyse oli ‘tehtävästä, joka täytyi hoitaa Nagoyassa’.
…
“Kumman kiireinen tehtävä. Yleensä tehtävälle lähtee max kaksi Nightshaderia, mutta nyt on koko kööri kasassa… Luuletteko, että mestari valehteli?” Nekozaki mietti.
Shinra nyökkäsi. “Varmasti. Hän vain tahtoo suojella meitä oppilaita. Ja kyllähän sen nyt ymmärtää. Mutta joskus avautuminen vaikeistakin asioista voi auttaa enemmän kuin täysi hiljaisuus…”
Nemi nyökkäsi. “Tuota minä juuri yritin painottaa, kun sanoin, että asioiden tekemättä jättäminen saattaa vain pahentaa asioita.”
“Mmh, ja se oli hyvä neuvo.”
Nemi punastui. “K-Kiitos Shinra”, hän änkytti.
Nekozaki pyöräytti silmiään. “Nuorta lempeä…”
“Niin mitä?!” Shinra ja Nemi vastasivat yhteen ääneen.
Juuri silloin Saku sattui paikalle kävelykeppien kanssa. Hän oli herännyt meluun ja tullut ihmettelemään, mitä oikein tapahtui.
“Hirveä show heti aamusta… mitä perkelettä kaikki hääräävät?” poika ihmetteli.
“Sanopas se. Luulin, että lähtisimme Nemin kanssa alpeille jokseenkin rauhallisen tunnelman vallitessa… mutta ei. Täällä on täydellinen kaaos”, Shinra naurahti.
“Niin että mikä tehtävä?” Saku kysäisi. “Ei minulle ole kerrottu mitään mistään tehtävästä. Alpit? Oletteko matkaamassa Eurooppaan??”
“Ei”, Nemi naurahti, “ainostaan länteen. Japanin alpit on vuoristo Honshun keskiosassa.”
“Jaa. Ette sitten viitsineet tiedottaa minua”, Saku vastasi tuohtuneena ja laittoi kätensä puuskaan.
“Sori… ei ehditty yöllä. Eikä kyllä aamullakaan. Oli niin kiire kaiken pakkaamisen parissa”, Shinra sanoi silminnähden apeana. “Mutta toivon, että pääset taas seuraavalle tehtävälle!”
“Taitaa olla pelkkää toiveajattelua.”
Shinra ja Nemi hämmästyivät. “Ai… kuinka niin?”
Saku näytti kävelykeppejään. “En kävele normaalisti pariin viikkoon. Ja senkin jälkeen toipuminen siitä pidennetystä kuolemasta kestää kauan. En vain tajua… minun olisi pitänyt kuolla, mutta miksi niin ei tapahtunut?”
Saku hautautui omiin ajatuksiinsa. Hän mietti mahdollisia syitä sille, miksei hän ollut vielä manan mailla. Hän ei edes huomannut Shinraa ja Nemiä, jotka olivat jo ottaneet suunnan kohti pihamaata, josta heidän oli määrä lähteä suurelle matkalleen.
Nekozaki viittoi lopulta pojan takaisin todellisuuteen. “Haloo… huhuu… maa kutsuu Sakua!”
“Ah… häh… mitä? Ai niin. Shinra, Nemi, minä—”
“He lähtivät jo”, Nekozaki totesi, asettaen kätensä Sakun olkapäälle. “Kyllä se siitä. Pääset varmasti vielä kunnon tehtävälle.”
Saku tuhahti. “Näinköhän. En kyennyt edes voittamaan sitä hirviötä. Mahoraga ei riittänyt. Miksi en vain voinnut kuolla…”
“Hei, kuule, ehkä se oli kohtalo.”
“Hah, vai kohtalo. Miten?”
“No se sanoi sinulle, että on aika hengähtää. Rauhoittua vähän, ja—”
Saku liikahti niin, että hänen jalkaansa vihlaisi, mutta hän ei jaksanut välittää siitä. “AH! Olen täysin rauhallinen! Ja selväjärkinen! Yritin selittää tätä tunnetta jo sairaalan henkilökunnalle, mutta kukaan heistä ei kyennyt ymmärtämään sitä miltä minusta oikeasti tuntui. Että minua sattui. Ja sattuu edelleen. Minua on alkanut suunnattomasti ärsyttää se puoli ihmisistä, joka perustaa ajattelun pelkästään tunteiden varaan. Rakkaus sitä ja rakkaus tätä. Hyvinvointi sitä ja hyvinvointi tätä. Minua ei kiinnosta!”
Silloin Sakun silmässä vilahti punaisen sävy. Se tapahtui nopeasti. Kukaan ei edes ehtinyt nähdä sitä, mutta Saku saattoi tuntea sisällään jonkin muuttuneen. Jokin oli eri tavalla kuin aiemmin.
Hän yskäisi, nappasi sauvat jälleen käteensä ja kääntyi kannoillaan.
“Taidan mennä aamupalalle. Ehkä sinun olisi parasta etsiä tiimisi”, Saku neuvoi.
“Ehkä niin olisi parasta… nähdään.”
“Nähdään.”
Ja niin he molemmat lähtivät omille teilleen.
Ulkona Takeshi odotti Shinraa ja Nemiä, jotka saapuivat hetken päästä lähtöpaikalle.
“Huomenta, oppilaani. Eh… tänään on ollut vähän kiireistä, kuten olette saattaneet jo huomata.”
Takeshi osoitti päärakennuksen viereen, josta valui ulos Nightshader-senseitä tiuhaan tahtiin.
“Nagoyassa tapahtui viime yönä massiivinen tulipalo. Tuli poltti koko Nightshadereitten kirjaston maan tasalle. Yksikään opus ei selvinnyt palosta.”
“Osaan jo arvata kuka tämän takana on: Spinel. Varjo, jonka kohtasin valintakokeessa”, Shinra sanoi varmana. “Kolmannen luokka-asteen Go Iwasaki auttoi minua ja pakotti Spinelin pakenemaan salaperäiseen portaaliin. Selvisi näköjään hengissä…”
“Varmaksi tuota ei voi sanoa”, Takeshi muistutti. “Sadat tuhannet muut varjot ovat voineet tehdä sen. Tai ihmiset. Emme saa todennäköisesti koskaan tietää… Mutta nyt palataan siihen reissuun.”
“Aivan, totta!”
“Lähtekää. Kulkekaa Saitaman prefektuurin läpi Naganon prefektuuriin. Edetkää sieltä Toyaman prefektuuriin ja lopulta Japanin alppien vuoristoon. Se on… no, aika suuri alue. Yöpykää haluamassanne paikassa ja yrittäkää löytää Nara Terumoto.”
Nemi yskäisi. “Sensei… se kuulostaa mahdottomalta. Miten meidän pitäisi löytää yksi ihminen niin suuresta vuoristosta?”
“Nemi on oikeassa”, Shinra totesi, “tämä tehtävä on vähintäänkin absurdi…”
Takeshi kohautti olkiaan. “Tehän tätä halusitte. Ei tietenkään ole pakko, jos—”
“On!” Shinra keskeytti. “Mehän menemme! Ja etsimme vanhan liittolaisen käsiimme!”
Takeshi hymyili. “Hyvä. Olen aina tiennyt, että olette hyväsydämisiä. No, menkäähän nyt. Minun täytyy johtaa joukkoja Nagoyassa, Kioton ryhmä liittyy myös mukaan.”
Shinra ja Nemi olivat jo ehtineet kääntyä ympäri, kun Shinra muisti yhden hyvin tärkeän seikan.
“Sensei! Entä se kolmas jäsen?”
“Öö, sori, sellaista ei ole. Iwasaki olisi lähtenyt, mutta jouduimme ‘pakottamaan’ hänet Nagoyaan… kaikki kakkos- ja kolmosvuosikurssilaiset on lähetetty sinne. Tilanne on nyt todella kinkkinen. Minunkin pitää joutaa!”
“Hei, sensei, odo—!!”
Mutta turhaan. Takeshi oli jo lähtenyt.
“Just. Miten me selvitään?! Valintakokeen kokemuksellako? Miksi edes lähdettiin tälle tehtävälle!” Shinra epäröi ja mietti, pitäisikö heidän sittenkin jäädä vain tukikohdalle. Mutta ei… totuuden torvi suorastaan kaikui hänen päässään. Se vaati tietää, mikä Nara Terumoton todellinen kohtalo oli. Eikä se antanut heidän jäädä.
Silloin Shinra ryhdistäytyi.
“Me emme jää maahan makaamaan. Me lähdemme, menemme, ja näytämme, millainen on Nightshaderin todellinen potentiaali!
Nemi nyökkäsi tyytyväisenä. Hän oli iloinen, että Shinra päätti sittenkin seurata sydäntään.
He lähtivät matkaan aamun varhaisina tunteina, kun maa oli vielä kylmä ja hiljainen. Saitaman läpi kulkevat tiet olivat pitkiä ja suoria, mutta jokainen kilometri tuntui venyvän enemmän kuin edellinen. Kaikki se käveleminen ja julkisilla pyöriminen… se tuntui erityisen raskaalta.
Kuitenkin, kaupunki jäi taakse nopeasti. Tilalle tuli peltoja. Sitten pieniä kyliä. Sitten taas peltoja, jotka jatkuivat niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Välillä he nappasivat Shinkansenin (Japanin pitkän matkan junan) ja kulkivat sillä pari pysäkkiä.
Kun he sitten viimein saapuivat Naganon prefektuurin alueelle, maisema alkoi muuttua. Ilma viileni. Tiet kapenivat. Ja vuoret alkoivat ilmestyä horisonttiin — ensin kaukaisina varjoina, sitten selkeinä massoina, jotka nousivat massiivisina heidän edessään.
He kulkivat maaseudun läpi ilman varsinaista tietä. Välillä polku oli vain hiekkaa ja kiviä.
Välillä se katosi kokonaan.
Ja silti he vain jatkoivat. Ja jatkoivat. Kunnes lopulta… edessä siinsi kansallispuiston kyltti.
“Chubu-Sangakun kansallispuisto”, Shinra luki. “Eihän tässä absoluuttisessa pimeydessä näe yhtikäs mitään! Hyvä, että edes tämän kyltin näin lukea!” hän huudahti ja potkaisi hiekkaa.
Nemi istuutui maahan.
“Jalat… niitä sattuu…” hän mutisi satunnaisin väliajoin.
“Tarvitsetko apua?! Kylmän kääreen? Vettä? Apupakkauksen? Ruokaa?”
Mutta Nemi vain levitteli käsiään. “E-Ei ei ei! K-Kyllä minä selviän. Olen vain… väsynyt.”
“Hyvä. Koska seuraavaksi meidän pitää mennä TUONNE”, Shinra sanoi kuuluvalla äänellä, sytytti taskulampun ja osoitti sillä äärettömään pimeyteen, joka odotti Nightshadereitten tuloa…
“Kiltti, ei enää kävelyä”, Nemi aneli. “Pienet jalkani eivät jaksa enää tätä kidutusta!”
“Voi sinua… jaksaisit nyt vielä muutaman kilsan. Sitten voidaan pysähtyä lepopaikalle ja nukkua. Nukutaan oikeen pitkään ja haukataan jotain hyvää aamulla, okei?”
“No… kaipa se käy”, Nemi hymyili vienosti.
“Mutta yhdellä ehdolla…”
“No?”
Vieno hymy muuttui hieman ilkikuriseksi, tuhmaksi. “Kannat minut reppuselässä.”
Shinra kaatui maahan väsyneenä. “Paskat kanna! Me jäämme tasan tarkkaan tähän. Hyvää yötä!”
Nemi naurahti kerran. Sitten kahdesti. Ja lopulta hän kieri maassa Shinran kanssa ja piti hauskaa ensimmäisen kerran pitkään aikaan. He kääntyivät selilleen ja kohdistivat katseensa taivaalle. Kuu möllötti suurena. Tähdet loistivat kirkkaana.
“Kuule Nemi…”
“... Niin?”
“Eikö tämä ole vähän mulkkua.”
“Mikä?”
Shinra huokaisi. “No se, että me makaamme täällä pitämässä hauskaa kun Saku makaa avuttomana tukikohdassa. Hän ei ole mukana… se on todella epäreilua.”
Nemi nielaisi kahdesti. “Ä-Älä m-muotoile l-lauseita n-noin kaksi-kaksimielisesti!”
“Täh? Mitä minä nyt taas tein väärin… Kuule, olet käyttäytynyt siitä valintakokeesta lähtien ihan ihmeellisesti. Mistä kiikastaa? Onko sinulla kenties jotain kerrottavaa minulle?” Shinra kysyi ja nosti kulmakarvojaan.
“K-Kerrottavaa? E-EI nyt mitään erityistä… ehehe~ ehe…”
“Hmm… kyllä minä sinusta kaivan totuuden ulos. Vaikka sitten väkisin.”
Mutta juuri silloin… kaksikko kuuli äänen jota he olivat pelänneet. Jota he olivat kammoksuneet. Joku ulvoi. Ulvoi niin kovaa ja hurjasti, että Nemi juoksi Shinraan kiinni ja takertui kiinni.
“H-Hei! N-Nyt se loppu tulee!” tyttö kiljui peloissaan.
Ääni läheni. Se tuli pimeydestä. Samasta suunnasta, johon taskulamppu oli osoittanut vain sekunteja aiemmin. Shinra, kädet täristen, nappasi taskulampun ja oli valmis laittamaan sen päälle.
“Emme tahdo mitään pahaa!” hän karjaisi. “Olemme vain tulleet etsimään jotakuta! Jos ymmärrät puhetta, näyttäydy heti paikalla!”
“Meidät syödään Shinra! Meidät popsitaan luiksi asti! Ja ne luut kulkeutuvat johonkin luolaan ja sitten niitä syötetään susille ja sitten—”
“EI NEMI! ME KESTÄMME!”
“... Oh? Niinkö? O-Olet niin rohkea…”
Shinra tärisi ja meinasi pyörtyä pelosta, mutta koska tyttö piti hänestä kiinni anellen pelastusta, oli pojan pakko esittää kovempaa kuin mitä hän oikeasti oli.
“J-Joo! NÄYTTÄYDY! VIIMEINEN VAROITUS! Tai muuten… muuten me suoritamme sellaisen väijytyksen, josta sinä et takuulla selv—”
Yhtäkkiä jotain mullistavaa tapahtui… jokin hyppäsi Shinran päälle! Se kiisi ilmassa kuin luoti ja kaatoi Nemin välittömästi maahan. Se nappasi Shinran molemmista ranteista kiinni ja lukitsi pojan paikoilleen kuin lukko. Ja kun sankarimme avasi viimein silmänsä, hän näki edessään…
