“Häh… tyttö?” Shinra hämmästeli.
“Hah! Minulla on nimi, ja se on Kiki!” tyttö huudahti.
“Okei… Kiki, nousepas nyt pois päältäni”, Shinra käski.
“En”, Kiki vastasi ja puristi yhä kovemmin. “En ennen kuin sinä kerrot miksi pelleilette minun reviirilläni!”
Silloin Nemi astui esiin. “Anteeksi… emme me ajatelleet, että täällä asuisi joku.”
“Täällä asuu eläimiä. Kunnioittakaa niitä!”
Shinra vilkaisi Nemiä, joka oli nyt noussut seisomaan. Hän nyökkäsi ja yritti potkaista Kikin kumoon, kuitenkaan siinä onnistumatta. Näppärä metsän lapsi nimittäin nappasi Nemistä kiinni, paiskasi hänet kauemmas ja tarttui Shinraa rinnuksista.
“Niin, kunnioittakaa! Ymmärrättekö?!”
“J-Jos nyt rauhoituttaisiin ensin! Kertoisit vaikka ensin kuka olet ja mistä tulet”, Shinra ehdotti kunnioittavasti.
“Minä kerroin sinulle jo ihan tarpeeksi! Häipykää, teitä ei tarvita täällä!” Kiki huusi suoraan Shinran korvaan.
Shinran naamalle nousi vakava ilme. “Emme voi valitettavasti tehdä niin. Olemme täällä tärkeällä asialla. Ja jos sinä et siirry pois tieltäni… sitten en vastaa seurauksista.”
“Uhkailetko sinä?”
“Mitä jos uhkailen?”
Shinra ja Kiki tuijottivat toisiaan silmiin viiden sekunnin ajan. Poika aisti tytön ruskeista silmistä suurta väsymystä, epävarmuutta ja epäilystä. Hän oli selvästi rasittunut ja nälkäinen.
“Kuule. Meillä on ruokaa”, Shinra ilmoitti.
“En tarvitse muonianne. En tarvitse teiltä yhtikäs mitään!”
“Päästä sitten irti ja anna meidän mennä, tai muuten…”
Kikin silmät suurentuivat. “Et uskalla koskea minuun, koska olen tyttö! Eivät pojat kajoa tyttöihin, varsinkaan ilman seurauksia!”
“Aika ottaa selvää”, Shinra hymähti, kietoi itsensä niin lähelle Kikiä kuin oli mahdollista, ja puristi häntä niin lujaa, että hän meni kauttaaltaan punaiseksi.
“Ä-Äh… h-hei! E-En minä—”
Nemi näki tilanteen, eikä hän voinut sietää näkemäänsä. Hän pyöräytti silmiään kerran. Vain kerran. Sitten Nemi asteli Kikin luo ja löi häneltä tajun kankaalle yhdellä kätevällä tekniikalla: iskulla suoraan kaulaan.
“NEMI!!”
“Mitä? Hmph! Onpahan ainakin unten mailla… jos kerran on niin väsynyt”, Nemi tiuskaisi ja istui Shinran viereen maahan. “Ei kai sinulle käynyt mitään? Ranteesi ovat ihan punaiset.”
“Aikamoinen puristusvoima”, Shinra totesi siirtäessään Kikin kehoa tasaisempaan maastoon. “Tappo melkeen.”
Seuraavaksi poika kaivoi repustaan kaksi makuupussia ja yhden takin, jonka hän asetteli Kikin pään alle. Sitten hän nappasi taskustaan tulukset, käski Nemiä keräämään muutamia kiviä ja kuivia oksia, joiden avulla lopulta nuotio syttyi.
“Ja meinaat jättää hänet tänne? Eikö se ole riskialtista”, Nemi kyseenalaisti.
“Äsh, ei hän meille mikään uhka ole. Kun hän herää, saadaan kuulla totuus. Ainakin toivottavasti… Pystytetään valkea ja käydään nukkumaan.”
Nemi hyväksyi suunnitelman. Hän käpertyi makuupussiinsa pieneksi palloksi. Shinra teki samoin. Lopulta he nukahtivat tähtien alle ja leirinuotion kipinöiden räsähtelyn rauhoittavaan ääneen.
Aamu valkeni upeaan, kesäiseen maisemaan hienoissa maaseutumaisemissa. Kastetta oli hieman maassa, mutta se ei haitannut Nightshadereitten ja yhden vieraan heräämistä. Shinra ei ollut edes avannut silmiä, kun hän kuuli outoja ääniä ympäriltään. Joku nuuhki aivan hänen vieressään.
Täh… Se on varmaan Kiki, Shinra mietti mielessään.
Ja kun Shinra avasi silmänsä, arvelus osoittautui todeksi.
“Mitä ihmettä sinä teet?” poika kysyi nauraen.
“Haistelen sinun tavaroitasi. Ja tutkin niitä”, Kiki vastasi ja jatkoi puuhiaan.
“Just. Entä Nemi?”
“Ai se tyttö? Lähti varhain aamulla. Ehkä peseytymään tai juomaan joen alajuoksulle. Ei ole tullut takaisin. Ja ai niin… söin muutaman salamin teidän repusta.”
“SINÄ TEIT MITÄ?!”
“KUULIT KYLLÄ! Oli nälkä…”
Shinra venytteli. “No… ei se kai haittaa. Meillä sitä ruokaa on aika paljon. Matkamme on tarkoitus olla hyvin pitkä.”
Kiki kallisti päätään. “Mitä tuo tarkoittaa? Ja mitä oikeastaan teette täällä? Linnut lauloivat, että olette tulleet etsimään jotain salaperäistä tyyppiä. Pitääkö paikkaansa?”
“Huh? Kuka tuon kertoi?”
Kiki pudisti päätään. “No se ystäväsi. Kysyin siltä aamulla aika monenlaisia juttuja, mutta se vain äksytteli.”
“Äksytteli?”
“Niin. Äksytteli. Tiuski ja niin edelleen.”
“Täh? Ei lainkaan Nemin tapaista… hän on käyttäytynyt kummallisesti viime päivien aikana, anteeksi siitä”, Shinra sanoi ja kumarsi.
“Voi kiitos kohteliaisuus. Ja minunkin pitää pyytää anteeksi. En ollut eilen oma itseni. Totta puhuen, en edes tiedä miksi hyökkäsin kimppuunne…”
Shinra naurahti. “Ei se haittaa. Käsittelemme roistoja tuon tuosta, koska olemme Nightshadereita.”
“Nightshader? Mikä se on?”
“Kunnian soturi. Puolustamme maailmaa ilkeiltä varjoilta, jotka yrittävät valloittaa sen. Uusi tehtävämme kohdistuu Japanin alpeille, josta meidän on määrä löytää vanha liittolainen, Nara Terumoto”, Shinra selitti nopeasti.
“Vau! No teitä onnisti, koska minä tiedän KAIKEN Japanin alpeista. Ja minä tiedän, että vuoriston uumenissa on vanha luostari, jota johtaa kärttyinen, aika nuorehko nainen.”
Shinran silmät suurenivat. “Ai johtaa vai? Onko se kaukana?”
“Hmm…” Kiki pohti, “sinne on ehkä viisikymmentä kilometriä. Ei nyt niin runsaasti.”
“Ei runsaasti? 50 kilometriä on hurjan paljon!”
“Ehkä sinulle, muttei minulle. Olen näet… susilapsi.”
“VAI SUSILAPSI!” Shinra karjaisi. “Mietinkin… nuo naamallasi olevat verenpunaiset viivat ovat aika karmivia…”
“Viillä jalkasi auki veitsellä ja tunge sormet ihon alle. Ota verta ja valele sitä kasvoille etu- ja keskisormella ja nimettömällä. Sama rituaali toistettu jo vuosien ajan. Se oli aikoinaan pyhä rituaali laumassani. Lapsena elin kyllä vanhempien kanssa, mutta he kuolivat ja jouduin metsän keskelle. No, siellä kohtasin sudet, mutta lopulta ne paskiaiset saivat tarpeeksi ja hylkäsivät minut. Stalkkasin sitä vanhaa luostaria vuosien ajan. Varastin kirjoja. Opettelin japania. Ja no… otin kirjasta nimen – Kiki.”
“Hui saatana”, Shinra tokaisi ja nojautui vasten maata. “Sinulla on ollut aika rankka lapsuus… ja no, nuoruus. Kuinka vanha olet?”
“En tiedä yhtään. Varmasti enemmän kuin sata kuuta.”
“Tarkoitin vuosina.”
“Mitä vuosi tarkoittaa? Kuulin puhuttavan siitä joskus, mutta en syventynyt siihen.”
Shinra oli ällikällä lyöty. Hän ei voinut uskoa, että Kiki oli ihka oikea villilapsi. Sellainen, joka ei tiennyt maailman menosta yhtikäs mitään tai joka ei ollut vieraillut kaupungissa luultavasti koskaan.
“Vuosi on ajanjakso. Yksi kuun kierto = yksi kuukausi. Kaksitoista kuukautta = yksi vuosi. Nyt on vuosi 2045 ja eletään seitsemättä kuukautta. On heinäkuun kolmaskymmenesensimmäinen päivä”, Shinra selvensi.
“Vau! Mielenkiintoista!”
Ihan jokapäiväistä… Shinra ajatteli mielessään. Mielenkiintoinen kohtaaminen… Hänestä voisi olla hyötyä meille.
“Kuule… Kiki… haluaisitko lähteä mukaamme?” Shinra kysyi spontaanisti.
“Ai etsimään sitä tyyppiä? Jos teillä on ruokaa, niin mikä ettei. Ja minulla on hyvä suuntavaisto sekä hajuaisti, joten pääsy sinne luostarille ei ole ongelma.”
“Eli olet mukana?” Shinra varmisti.
“Olen!” Kiki vastasi innokkaana.
Shinra ojensi tytölle kättä.
“Mitä tuo tarkoitaa?” hän mietti.
“Kädenpuristus on sopimus siitä, että olemme tästä hetkestä lähtien liittolaisia.”
“Ai… selvä on.”
Ja niin kaksikon kädet kohtasivat ensimmäistä kertaa koskaan. Shinran lämpimät ja pehmeät kohtasivat Kikin rajut ja reissussa rähjääntyneet. Mutta vaikka heidän raajansa olivat kuin yö ja päivä, ele oli osoitus vahvasta ystävyydestä, joka kestäisi vielä pitkään ja hartaasti.
“Kiva! Taitaa olla aika pakata kamat ja lähteä. Tosin, ensin on etsittävä se Nemi… Missähän hän mahtaa luurailla? Käyn vilkaisemassa alajuoksulta.”
“Käy. Minä syön sillä välin yhden taikinanyytin”, Kiki sanoi vesi kielellä ja tunki kätensä Shinran reppuun.
“...”
“Niinpä tietenkin.”
Kiki liittyy sankareittemme seuraan! Mutta minne Nemi meni?
