Shinra saapui joelle muutaman minuutin kävelyn jälkeen. Siellä hän huomasi Nemin istumassa kiven päällä ja katselemassa veden rauhallista virtausta.
“Moi”, sanoi Shinra. Nemi pelästyi hiukan.
“M-Moi… Pelästytit minut.”
“Anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Kiki kertoi, että olisit joella. Kauan sinä olet istunut täällä yksiksesi?” Shinra kysyi.
Nemi kääntyi ympäri niin, että hän katsoi nyt suoraan Shinraa päin. “Ehkä parisen tuntia. Ehkä enemmän. En oikein tiedä… Joskus sitä on vain kiva pysähtyä aloilleen. Ajattelin tehdä niin, koska sinä vielä nukuit.”
“Mikset jäänyt Kikin luo?” Shinra ihmetteli.
“Koska halusin omaa aikaa. Ja koska… en oikein luota häneen”, Nemi sopersi.
“Ai… kuinka niin? Minusta hän vaikuttaa kiinnostavalta. Kovin usein sitä ei tapaa metsän lasta, jonka yhteiskunta on hylännyt.”
“En minä sitä. Kun… kun… tämä liittyy nyt yhteen toiseen asiaan.”
“Aijaa. Mihin?”
Nemi kääntyi takaisin kohti jokea. Hän meinasi sanoa totuuden, mutta ei uskaltanut. Hän huokaisi syvään, hymyili hieman, ja vastasi:
“Kerron myöhemmin.”
Shinra hämmästyi. “Hyvä on sitten. Mennäänkö?”
“Mene sinä edeltä. Tulen pian perässä”, Nemi sanoi hymyillen.
Shinra kohautti olkiaan ja lähti takaisin leirille. Nemi varmisti, että poika oli todella lähtenyt, ja vasta sitten uppoutui syvälle ajatuksiinsa.
En ole koskaan tuntenut näin. Ehkä siksi, koska lähelläni ei ole koskaan ollut yhtä empaattista ja hyväksyväistä ihmistä kuin Shinra. Mutta en ole samanlainen kuin hän. Sisimmässäni olen ujo ja introvertti… en ulospäin suuntautuva kuten Shinra. Samaan aikaan olen kuitenkin mustasukkainen. Mustasukkainen siitä, että joku vie Shinran ennen minua. Ajattelen, että jos en tee pian siirtoa, Kiki ehtii väliin. Mutta eihän Kiki ole edes kiinnostunut Shinrasta, vai mitä? No ei tietenkään ole. Se on vain päällimmäinen oletus ja ensimmäinen kuva. Mutta eikö ensimmäiset vaikutteet kerro usein ihmisestä paljon? Joka tapauksessa, minun pitäisi lopettaa ennakko-oletukset ja katsoa alkuperääni…
Ja silloin Nemi alkoi muistella. Muistella sitä, mitä hänen lapsuudessaan tapahtui ja miten hän oli alun perin päätynyt Nightshadereitten pariin. Kahdeksan vuotta sitten, Nemin ollessa seitsemän vuotta, hänen perhettään kohtasi katastrofi… Lopputulos: hänen vanhempansa menehtyivät, mutta veli Mino jäi henkiin.
Heidät sijoitettiin tämän jälkeen lastenkotiin, mutta kukaan ei huolinut heitä hoiviinsa.
“Mokushin sisarukset. Vanhempi poika ja nuorempi tyttö. Ikää kymmenen ja kahdeksan vuotta. Poika, Mino nimeltään, kärsii todennäköisesti post-traumaattisesta stressi- ja pelkohäiriöstä. Tyttö, Nemi, ei suostu puhumaan. Voi raukkoja… eikä kukaan heitä huoli. Heidät on pidettävä täällä neljän seinän sisällä”, yksi lastenkodin hoitajista oli sanonut aikoinaan.
Mutta yhtenä päivänä kaikki muuttui. Muuan Nightshader oli tullut vierailulle kertomaan työstään. Hänen nimensä oli…
“Shiro Yunokurai, se on nimeni. Ja ammattini on Nightshader. Millaista työtä minä sitten teen, saatatte kysyä. No, puolustan yhteiskuntaa varjoilta. Pahoilta olennoilta, jotka omaavat erilaisia pahoja voimia. Suojelen myös ihmisiä, riippumatta siitä keitä he ovat.”
“Lapset, herra Yunokurai tekee arvokasta työtä. Olkaa onnellisia siitä, että täällä Tokion alueella kaikilla ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet elää vapaasti.”
“Johtajatar on ihan oikeassa”, Shiro oli vastannut ja hymyillyt, “teistä voi tulla ihan mitä vaan, jos vain jaksatte uskoa.”
Jaksan… uskoa, Nemi oli miettinyt.
“Hei sisko! Luuletko, että meistäkin voisi tulla Nightshadereita? Auttaisimme muita!”
“Ehkä”, Nemi oli viittonut ja hymyillyt pienesti.
Mutta kun kaikki muut ihmiset menivät pyytämään nimikirjoituksia Shirolta, Nemi jäi yksin. Niin kävi verrattain hyvin usein. Hänellä ei ollut ystäviä. Minokin pyöri usein muussa seurassa, eikä mielenterveytensä vuoksi kyennyt kommunikointiin, kuten ei Nemikään.
He olivat hiljaisia. Aina. Päivästä toiseen. Ajan myötä Nemi sitten oli opetellut viittomakielen ja alkanut käyttää sitä verbaalisen viestinnän sijasta. Mutta vasta kun Mino oli hakenut Nightshadereihin, Nemi kiinnostui ihmisten auttamisesta toden teolla. Hän halusi auttaa muita, koska se oli yksi niistä asioista, joita hänelle ei koskaan tehty. Kukaan – edes lastenkodin hoitajat – eivät viitsineet auttaa, koska heidän mukaansa ‘elämän rajuihin asioihin’ oli parasta valmistautua itse ja täysin ilman kenenkään apua.
***
“Alkuperäni”, Nemi toisti ääneen, “on ollut raskas ja täynnä menetyksiä, mutta silti… en aio luovuttaa. Minä kasvan, kehityn ja minusta tulee tämän maan yksi parhaimmista Nightshadereista, halusivat varjot sitä tai eivät!” hän julisti ja puristi kätensä nyrkkiin.
“Hyvä”, Shinra sanoi tyytyväisenä.
Hän ei ollutkaan lähtenyt, koska halusi varmistaa, että Nemillä olisi kaikki hyvin. Kun Nemi mietti alkuperäänsä, Shinra oli piileskellyt lähellä olevassa puskassa.
“H-HUH?! Sinä taas! Sinunhan piti palata leirille, Shinra!”
“En tainnutkaan palata”, Shinra vinkkasi silmää ja hyppäsi ystävänsä viereen. “Täytyihän minun pitää huoli siitä, että homma skulaa. Ettei vaikka… virta vie sinua mukanasi tai jotain.”
Nemi naurahti. “No ei nyt sentään! Mietin vain sitä kaikkea, mikä johdatti minut tähän pisteeseen. Tiedätkös, elämäni on ollut aika… rankka. Menetin vanhempani jo hyvin nuorena ja sen kaiken trauman takia lakkasin puhumasta ihan kokonaan. Mutta sinä Shinra…”
Tyttö nojautui lähemmäs Shinraa.
“Eh— eiköhän tuo ole vähän—”
“... Autoit minua taas puhumaan. Ainakin… rohkaisit minua siihen. Olet niin kiltti, olet niin iloinen ja ennen noita kaikkia, olet ystävällinen. Puolustit minua Sakun pahoilta sanoilta ja seisoit itse omiesi takana. Taistelit Spineliä vastaan urheasti etkä luovuttanut, vaikka toinen kätesi meinasi mennä muussiksi! Ja jo pelkästään se tekee sinusta kaikkein rohkeimman ihmisen, jonka olen eläessäni tuntenut. Ja sinä Shinra… olet erilainen kuin kaikki muut.”
“Erilainen?”
“No sinun kanssasi minun ei tarvitse olla yksin.”
Shinra valahti punaisemmaksi kuin itse punainen väri ja kätki nolostuksensa käsiensä taakse. “Joo… sa-sama täällä! Olet myös… olet myös erilainen… hy-hyvällä tavalla tietenkin!”
Nemi ei kyennyt vastaamaan. He olivat molemmat aivan liian kiusaantuneita vuorovaikuttamaan toistensa kanssa.
“Ehkä olisi nyt hyvä… lähteä, vai mitä?” Shinra kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
“No johan nyt toki”, Nemi vastasi iloisesti.
Koko tilanne oli kestänyt vain minuutteja, mutta Shinran perspektiivistä se tuntui tunneilta. Kuin aika olisi hidastunut.
Ei helvetti… mitäs täällä nyt tapahtuu?! Osuiko arvelukseni aiemmin oikeaan… voiko olla mahdollista, että Nemi pitää minusta?! Kyllähän se Hima siitä minulle jankutti, mutta en jaksanut ottaa sen puheita tosissaan!
Viikkoja aiemmin…
“Hima… auta.”
“No missä sinä nyt taas tarvitset apua?”
“Nemi on ihan outo. Katsoo minua kuin näkisi maailmankaikkeuden tai jotain… olenko minä todella niin ihmeellinen?”
Silloin Himawari oli pysähtynyt ja laskenut peliohjaimen hetkeksi maahan.
“Hetkinen… näkee kaikkeuden sinussa? Mäntti, sehän on silloin rakastunut suhun. Kyllähän sinä sen nyt tajusit.”
“Hmm… no en kyllä yhtään tajunnut. Luulin, että hän oli sairas. Mitä jos onkin? Pitäisikö huolestua?”
“Huoh Shinra, usko pois. Minä olen tyttö, minä tiedän. Sinulla on salainen ihailija, veliseni!”
“No ei varmasti ole! Nemi on vain ystäväni, ja siinä se. Ei mitään muuta.”
“Höpö höpö. Kuitenkin tykkäät”, Himawari vinkkasi silmää.
“EN TYKKÄÄ!”
“No mieti edes. Ehkä tykkäätkin. Et voi tietää, jollet kokeile.”
“Nemi on outo ja ei puhu kovin usein… Hän on liian hiljainen minun makuuni.”
“Hiljainen tyttö paras tyttö. Älä viitsi esittää vaikeasti tavoiteltavaa, vaan tutustu Nemiin paremmin ja iske kiinni kun siihen on mahdollisuus!”
“Paskat Nemistä, sinä riität minulle!”
“Ewww!! Olen siskosi, senkin hullu! Meidän välinen rakkaus on täysin erilaista, älä enää koskaan ota sitä puheeksi! Ja sitä paitsi… minulla on jo joku…
“Jaa, kuka?”
“Seee ooon salaisuuuus~~!!”
“Hah, vai niin.”
Shinra säpsähti takaisin todellisuuteen. Kun he kävelivät takaisin kohti leiriä, hän tahtoi tarttua Nemiä kädestä, muttei kyennyt. Sen aika ei olisi vielä. Ehkä joskus, mutta ei vielä sinä päivänä.
