Shinran ja Nemin paluu leiriin…
“Mikä kesti? Olin tylsistyä”, Kiki valitti ja kaatui maahan kierimään.
“Nemin piti kertoa minulle tärkeitä asioita. Sen takia meillä meni tovi. Mutta ei huolta, nyt voimme jatkaa matkaamme kohti sitä luostaria!” Shinra totesi innokkaana.
Kiki nousi takaisin pystyyn hetken päästä. “Hyvä. Elikkäs, meidän pitäisi mennä…” hän katsoi kaukana siintäviä vuoria, “... tuohon suuntaan viisikymmentä kilometriä. Voimme päästä tänään illalla jo perille, jos kuljemme tasaista nopeutta.”
Nemi keskeytti. “Mutta hei, mitäs jos Nara Terumoto ei olekaan siellä luostarissa? Sittenhän tämä on hukkareissu… tuhlaamme vain aikaa.”
“Olet oikeassa, mutta jos emme yritä, emme koskaan löydä Naraa. Ja tiedät kyllä mikä tämän reissun tavoite on. Yrittänyttä ei laiteta, Nemi”, Shinra sanoi napakasti.
“No joo… ehkä olin vähän liian hätäinen. Matkaan vain! Kyllä se minulle käy!”
Mutta siinä tilanteessa Nemi vain esitti iloista, sillä hän ei voinut sietää Kikin läsnäoloa…
Shinra nyökkäsi tyytyväisenä ja otti ensimmäiset askeleet kohti vuoristoa. Kiki lähti kevyesti hänen rinnalleen, melkein hypähdellen kiveltä toiselle kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Nemi seurasi perässä hieman hitaammin, katse tarkkana ja mieli levottomana.
Polku muuttui nopeasti kapeammaksi ja kivikkoisemmaksi. Metsä ympärillä tiheni ja auringonvalo siivilöityi oksien välistä vain ohuina juovina. Ilma viileni jokaisella askeleella.
“Kiki, oletko ihan varma reitistä?” Nemi kysyi lopulta.
Kiki ei edes kääntynyt. “Olen. Tiedän nämä metsät paremmin kuin sinä tiedät omat ajatuksesi.”
“Se ei vastaa kysymykseen”, Nemi tiuskaisi.
Shinra vilkaisi nopeasti Nemiä. “Hei, rauhoitu nyt vähän. Kiki auttaa meitä.”
“Minä yritän vain varmistaa, ettemme kulje suoraan ansaan”, Nemi vastasi terävästi.
Kiki pysähtyi. Hän käänsi hitaasti päätään ja katsoi Nemiä suoraan silmiin.
“Jos haluaisin viedä teidät ansaan, olisin tehnyt sen jo.”
Hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän välilleen.
“Hyvä pointti…” Shinra mumisi.
Nemi huokaisi, mutta ei sanonut enempää. He jatkoivat matkaa.
Hetken kuluttua Nemi jäi hieman jälkeen. Hän ei huomannut sitä itse, ennen kuin Shinra oli jo muutaman metrin edellä ja Kiki vielä sitäkin kauempana.
En luota häneen.
Ajatus tuli spontaanisti, melkein jopa liian spontaanisti.
Miksi? Mitä pahaa hän on tehnyt? Ei mitään. Hän on auttanut meitä ja nyt johdattaa meidät todennäköisesti etsimämme henkilön luo…
Nemi puristi kätensä nyrkkiin.
Silti… jokin ei täsmää. Hän ilmestyi liian sopivaan aikaan. Hän tietää liikaa tästä alueesta. Ja Shinra… Shinra luottaa häneen jo nyt.
Hänen katseensa siirtyi edempänä kulkevaan kaksikkoon. Kiki nauroi jollekin Shinran kommentille, ja Shinra vastasi hymyillen.
Nemin rintaa puristi. Hän ei pitänyt siitä tunteesta yhtään.
“Nemi! Tulehan nyt, tai muuten jäädään yöksi tänne!” Shinra huusi.
“Tulen, tulen…” Nemi vastasi ja kiiruhti heidän peräänsä.
Kun hän saavutti heidät, Kiki vilkaisi häntä nopeasti. “Hidastelet.”
“En hidastele. Ajattelin.”
“Metsässä liikaa ajattelu tekee sinusta saaliin.”
“Ja liikaa luottaminen tekee sinusta uhrin”, Nemi vastasi kylmästi.
Kiki hymyili vinosti. “Ehkä.”
Shinra nosti kätensä väliin. “Hei, hei, hei, ei tarvitse ottaa tätä kilpailuna.”
“Ei tämä ole kilpailu”, Nemi sanoi. “Tämä on varovaisuutta.”
“Ja minun mielestä tämä on täysin turhaa. Suorastaan arvokkaan ajan haaskaamista”, Kiki vastasi.
Mutta olkoot, jos tyttö kerran niin tahtoo.
Matka jatkui. Tunnit kuluivat.
Illan myötä aurinko alkoi laskea hitaasti, ja vuoret heidän edessään kasvoivat yhä suuremmiksi. Ilma muuttui ohuemmaksi ja askelista tuli raskaampia.
He pysähtyivät hetkeksi juomaan vettä pienen puron äärelle.
Shinra istui kivelle ja venytti jalkojaan. “Tämä on kyllä pidempi matka kuin olin ajatellut…”
“Viisikymmentä kilometriä on aina viisikymmentä kilometriä”, Kiki totesi ja kyykistyi veden ääreen.
Nemi seisoi hieman sivummalla, katse edelleen tiukasti naulittuna Kikiin.
Kuka sinä oikein olet…?
Kukaan ei kasva susien ja kettujen kanssa ja pysy täysin normaalina. Jokin piirre sinussa on… eriskummallinen.
“Katsot minua taas noin”, Kiki sanoi yhtäkkiä.
Nemi hätkähti. “Häh? Ai… miten niin?”
“Näyttää siltä, että yrität ratkaista minua kuin arvoitusta.”
“Ehkä yritänkin.”
Kiki nousi ylös ja astui lähemmäs. “Ja mitä olet saanut selville?”
Nemi ei vastannut heti.
“Että sinä piilottelet jotain.”
Kiki hymyili kevyesti. “Kaikki piilottelevat jotain.”
“Mutta kaikki eivät johda kahta Nightshaderia vuorille ilman syytä.”
Hetken ajan heidän katseensa lukittuivat toisiinsa.
Sitten Kiki kohautti olkiaan. “Ehkä minä vain haluan nähdä, mihin tämä johtaa.”
“Tämä johtaa tasan siihen, että sinä anelet minulta armoa maankamaralla!” Nemi huudahti pienesti ja otti askeleen kohti Kikiä. Hän oli hetkessä kaatanut liekkeihin enemmän bensaa kuin mitä laki salli.
“Älä minulle ala! Et halua kohdata raivoani!” Kiki karjaisi ja nappasi Nemiä rinnuksista kiinni. Nemi teki samoin, ja pian tytöt olivat nenät vastakkain ja silmät terävinä kuin kaksi tiikeriä metsästämässä.
“HETKINEN!! STUNTTI SEIS! Rauhoitutaan vähän, ennen kuin tämä riistäytyy käsistä! Nemi, Kiki, ottakaa etäisyyt—”
Mutta Shinra ei voinut enää pysäyttää pyörremyrskyä. Nemi otti nyrkkinsä ja heilautti sen suoraan päin Kikin naamaa. Täysosuma. Kiki toisti liikkeen ja mottasi vastustajaansa kuonoon täydellä voimallaan.
“Älä viitsi alkaa tappeluihin, joita et voi voittaa!!” hän karjui.
“Mitä sinä susihutsu oikein selität?!”
“LOPETTAKAA!” Shinra huusi viimein ja esti Nemiä ja Kikiä lyömästä toisiaan käsiensä avulla. “Riitelyä ja lyömistä… oikeasti? Ette halua tätä!”
Nemi laittoi kädet puuskaan. “Kuka niin muka sanoi…”
“Minä”, Shinra vastasi totisena, laskien kätensä ystävänsä olkapäälle. “Ja huomaan kun sinua vaivaa jokin. Ja nyt sinua vaivaa. Juttelimme tänään aiemmin, mutta et ottanut puheeksi sitä, että Kiki ärsyttää sinua.”
“Ai ärsyttää vai?!” Kiki ärähti. “Mikä minussa on muka niin ärsyttävää? Arvostaisin jos olisit rehellinen, etkä vain piilottaisi tunteita jatkuvasti!”
“No… no… en voi sille mitään! T-Tämä on luontainen refleksi sille, että minä…”
Shinra ja Kiki kääntyivät katsomaan toisiaan.
“Sinä mitä?” he kysyivät yhteen ääneen.
“Minä… minä…”
Nemi käänsi katseensa taivaalle ja sulki silmänsä.
“... todella pidän sinusta, Shinra Yunokurai!”
Ja silloin ryhmän ainut poika jäätyi kuin jääkalikka. Liikkuminen oli mahdotonta, kommunikoinnista puhumattakaan. Shinra oli niin yllättynyt… niin ällikällä lyöty, että hänen toimintansa loppui kuin seinään.
Kiki räpäytti silmiään kahdesti. “Eli tämä sinun vihasi minua kohtaan on johtunut…”
“Mustasukkaisuudesta”, Nemi sanoi päättäväisesti ja ryhdistäytyi viimein. “Kai minä sitten pelkäsin, että sinä ryöstäisit Shinran silmieni edestä…”
“Ryöstäisin? Enhän minä tunne häntä! Ainakaan kunnolla… en tiennyt edes hänen nimeään!!!”
“Menin liian pitkälle. Voi kehveli…” Nemi mutisi ja ryhtyi nyppimään läheisen kukan terälehtiä hiltittömään tahtiin.
“Todellakin, kun menit luulemaan minua Shinran ihailijaksi… Kuvitella nyt minä ja tuo rasavilli poju… ei siitä tulisi mitään”, Kiki naurahti ja hymyili. “Ja meidän tehtävä oli muutenkin pysyä matkailijoina, ei aloittaa mitään tuhannen rakkaustarinaa!”
“Anteeksi, mutta en enää voinut pitää tunteita sisälläni…”
“Sitten hänen täytyy olla oikein kiva poika. Hei Shinra, sano jotain!”
Kikin vilkaistessa Shinraa, oli poika punainen kuin tomaatti, kykenemätön minkäänlaiseen keskusteluun.
Silloin Kiki kaatui maahan nauramaan. “Hahaha! Ei hän pysty! Enkä minäkään! Shinra on niin shokissa!”
“Lopettakaa… tämä ei ole yhtään hauskaa…” Shinra mutisi nolostuneena.
“Eikö edes vähän? Hihihi! Myönnä, myönnä!” Kiki murisi ja yritti saada väkisin uudesta ystävästään reaktiota.
“Ei! K-Keskitytään nyt etsimään se luostari! Kauanko vielä, e-en jaksaisi kävellä kauaa… pistetäänkö leiri pystyyn ja nukutaan? V-Vai kalastetaanko?”
“... Nukutaan? Ai meinasitko oikein Nemin viereen?”
“NO EN TODELLAKAAN!” Shinra huusi järisyttävän kovalla äänellä.
“Bahahaha! Se oli vain vitsi… vähän huumoria nyt pöytään, eiksje? Heii, kyllä tämä tästä.”
Kikin nauru jäi vielä ilmoille, mutta se ei enää tuntunut samalta. Se ei ollut kevyt. Ja hetken päästä ei enää hauskakaan. Ainoastaan siksi, koska totuus oli paljastunut. Siitä hetkestä alkaen kaikki tulisi olemaan erilaista, ja sen Shinra, Nemi ja Kiki kaikki tiesivät.
Shinra tuijotti edelleen tyhjyyteen, sanomatta sanaakaan. Kunnes…
“En vieläkään oikein ymmärrä tätä tilannetta… Mitä juuri tapahtui”, hän kysyi itseltään hitaasti.
“Ei tämä ole mitenkään ihmeellistä. Mehän olemme kaikki ihmisiä, ja tunteet kuuluvat sitä paitsi ihan kaikille”, Kiki mainitsi.
Shinra nousi seisomaan tutisevilla jaloillaan. “Nemi… onko se varmasti totta? Oletko… tosissasi?”
Nemi nyökkäsi varman oloisena.
Okei… älä panikoi… rauhoitu. Isä on ollut samassa tilanteessa. Mitenköhän hän hoiti asiat äidin kanssa kun he olivat nuoria?
Mitä enemmän Shinra mietti asiaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, ettei hän osaisi vastata Nemin tunteille. Mutta silti jossain syvällä mielen sopukoissa jokin käski häntä yrittämään. Ja vaikka siinä hetkessä hän ei osaisi sanoa mitään selkeää vastausta, jonain päivänä sekin tapahtuisi.
Shinra puristi kätensä nyrkkiin ja muodosti kasvoilleen leveän hymyn.
“Hyvä niin! Sait sanottua sen, joko on parempi olo?”
Pilasin kaiken. Hän ei puhu minulle enää koskaan… Shinra ajatteli välittömästi sanottuaan lauseen.
“Mmh, on!” Nemi vastasi. “Ja ymmärrän kyllä, jos et… no… pidä minusta…”
“Ei ei ei! N-Nyt ymmärsit kaiken väärin! Pidän sinusta, mutta en oikein tiedä vielä millä tavalla. Tähän ainoa ratkaisu on aika. Usko pois, saat varmasti vastauksen, jos vain jaksat odottaa.”
“Tietenkin”, Nemi vastasi kunnioittavasti. “Odotan sinua vaikka maailman ääriin asti.”
“Awws awws… HERRA MUN SIELUA VARJELE! Milloin tämä meni näin romanttiseksi… hei tyypit, jatketaanko jo! Ei tässä jaksa junnata paikoillaan iäisyyttä!” Kiki valitti tökkien kaksikkoa jatkuvaan tahtiin.
“No joo joo, mennään mennään. Ja Nemi, kiitos”, Shinra sanoi ja kumarsi.
“Kiitos itsellesi. Teet elämästäni aika paljon paremman paikan”, Nemi sanoi maksimaalisen nolouden keskeltä.
Ja niin he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta tällä kertaa ilmassa oli erilaista tunnelmaa kuin aiemmin: hyväksyntää.
Tunnit kuluivat.
Päivä vaihtui illaksi.
Kalliot kasvoivat vuoriksi.
Ja pian matka olikin jo täynnä. 50 kilometriä.
Vaan luostaria ei näkynyt missään.
“Älä vain sano, että suuntavaistosi petti…”
“Jep, niin kävi. Ja pahemman kerran…”
“TÄH?!” Nemi kiljahti. “Älä viitsi!”
“Hah… en niin. Kunhan juksasin. Kun kuljemme tämän kielekkeen taakse, tasan viisikymmentä kilometriä on tullut täyteen. Aika taival, saatte onnitella itseänne!”
Shinra kiiruhti kielekkeelle ja kurkkasi sen taakse. Ja silloin hän näki sen: luostari. Aivan kuten Kiki oli kertonut.
“Voi pyhä sylvi… puhuit totta. Se on täällä. Ja millä suuntavaistolla! Olet todella loistava, Kiki!”
“Ä-Älähän n-nyt… e-ettei N-Nemi tule taas mustasukkaiseksi!” Kiki pilaili ja matki änkyttävää ääntä.
“Riittää jo! En jaksaisi enää…”
“Hei camoon, vähän saa pelleillä. Mutta okei, jos neiti kerran niin vaatii. Edessämme siintää luostari, joten käydään käsiksi! Shinra, mene sinä takakautta. Minä ja Nemi yritämme suoraan muurien yli.”
Shinra laittoi käden innokkaan Kikin eteen. “Tai sitten koputamme vain porttiin. Näin hommasta tulee helppoa.”
Kiki yritti estellä Shinraa, mutta poika oli jo tehnyt päätöksensä. Hän laskeutui hiljaa ja huomaamattomasti kalliota alaspäin, kävellen täysin normaalisti luostarin portille.
“Älä! Vakoilin tätä mestaa vuosia! Et voi vaan koputtaa… meidän on soluttauduttava joukkoon!”
“Pyh! Minulla on nälkä ja tahdon sänkyyn nukkumaan seuraavaksi yöksi. Ja jalat ovat vielä enemmän muussina kuin eilen. Joten siksi…”
Shinra koputti.
“Avasit pandoran lippaan”, Kiki murahti ja nappasi Shinrasta ja Nemistä kiinni, “häivytään ennen kuin kuollaan!”
Ja sitten luostarin suuri portti avautui hiljaa, miltei huomaamattomasti. Kolmikon edessä seisoi se sama nainen, jota Kiki oli kuvaillut johtajaksi: nuorehko, vakavailmeinen ja tyylikkäästi pukeutuva.
“H-Hyvää iltaa!” Shinra päästi suustaan. “Oletko sinä kenties… Nara Terumoto?”
Silloin portti avautui entisestään.
“Mitä asianne koskee, Nightshaderit?”
