Seuraavan päivän aamuna ilma oli viileä ja raikas, ja yön hiljaisuus väistyi vähitellen lintujen varovaisten äänien tieltä. Kaikki tuntui hetken ajan pysähtyneeltä, kuin maailma olisi hengittänyt syvään ennen uuden päivän alkua.
Shinra heräsi ensimmäisenä. Hän jäi hetkeksi makaamaan paikoilleen ja kuunteli ympäristöä. Paikka tuntui vieraalta, mutta samalla lohdulliselta. Pian myös Nemi avasi silmänsä ja liikutti sormiaan varmistaakseen, ettei edellinen päivä ollut ollut unta. Kiki puolestaan nousi ylös viimeisenä, venytellen laiskasti, mutta tarkkaavaisena ympäristöstään heti hereille päästyään, kuten susille oli ominaista.
He valmistautuivat vähin äänin. Kukaan ei puhunut, mutta tunnelma ei ollut vaivaantunut. Pikemminkin se oli keskittynyt. Eilisen tapahtumat ja sanat olivat yhä läsnä, mutta ne eivät enää painaneet samalla tavalla. Ne olivat muuttuneet osaksi matkaa.
Luostarin käytävät olivat aamulla lähes äänettömät. Muutamat munkit liikkuivat rauhallisesti omissa askareissaan. Suitsukkeen tuoksu leijui ilmassa ja jossain kauempana kuului vaimea kellon ääni, joka merkitsi päivän alkua.
Kolmikko kulki pihan poikki, jossa aamukaste vielä kimalteli kivillä. Heidät ohjattiin lopulta luostarin sisempään osaan, paikkaan jossa historiantietäjät viettivät aikansa. Huone oli hämärämpi kuin muut, täynnä vanhoja kääröjä, kirjoja ja puuhyllyjä, jotka notkuivat ajan keräämää tietoa.
“Huomenta!” Shinra huudahti munkeille.
“Ne tekevät työtä”, Kiki arveli ja käski Shinran olla hiljempaa.
“Ai… anteeksi. Huomenta”, Shinra sanoi, nyt rauhallisemmalla äänellä.
Hetken päästä heidän luokseen käveli munkki, joka oli pukeutunut erityisen arvokkaan näköisesti. Kolmikko oletti saman tien, että kyseessä oli korkea-arvoinen yksilö.
“Huomenta huomenta. Toivottavasti nukuitte hyvin, sillä Nara kertoi tämän päivän etsintäurakasta… ja se on hänen mukaansa hyvin pitkä ja uuvuttava.”
“Aloitetaan perusasioista. Minun nimeni on Sage”, mies esitteli.
“Kiva! Minä olen—” Shinra aloitti, mutta Sage keskeytti hänet ennen kuin hän ehti jatkaa.
“Shinra Yunokurai. Ja vierelläsi seisoo Nemi Mokushi. Ja kolmas henkilö on nimennyt itse itsensä Kikiksi.”
…
“Miten sinä tuon tiesit?!” Kiki hämmästeli.
“No, me olemme historiantutkijoita. Tiedämme kaikesta menneestä kaiken. Vaan ei siinä vielä kaikki. Me tiedämme myös kaiken kohtalosta. Siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se, hyvät lapset, on kykymme.”
Shinra ja Nemi katsahtivat toisiinsa ja näyttivät ällistyneiltä.
“Kohtalo? Ai tarkoitetaanko sillä sitä, minkä on tarkoitus tapahtua väistämättä?”
Sage nyökkäsi kevyesti. “Juuri niin. Tässä universumissa kaikella on tarkoituksensa. Ja tämä koskee yhtä lailla sinua, Yunokurai. Perintösi isältä on merkittävä ja tulet tarvitsevaan sitä tulevaisuudessa.”
“Mutta miten? Onkohan kohtaloni kukistaa Spinel… vaiko sittenkin Kabura…” Shinra jäi miettimään.
“Se selviää taatusti myöhemmin. Mutta nyt mennään päivän agendaan. Kohtalo antoi minulle vihjeen siitä, mitä olette tulleet tänne etsimään. Tietoa muinaisista ikoneista, joita varjot etsivät. Katsotaan… Irene, tuotko kirjan hyllyväliköstä kuusikymmentäkaksi.”
Lyhyt nainen nyökkäsi ja rynnisti oitis kirjahyllyjen väliin. Hän penkoi teoksia tovin, kunnes lopulta oikea kirja löytyi.
“Muinaista Nightshader-historiaa, hienoa. Lapset, kerron teille kaiken, jos maltatte vain kuunnella. Ennen muinoin, satoja ja satoja vuosia sitten, Nightshaderit kirjoittivat opuksia, joita piilotettiin ympäri Japania luostareihin. Mutta yksi opus nousi yli muiden: Nagoyassa sijainnut Nightshader-historiankirja. Ja kuten tiedätte, sitä ei enää ole. Se on varjojen hallussa. Ja varjot ovat ryhtyneet ikonijahtiin.”
“IKONIJAHTIIN?!” kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
Sage nyökkäsi jälleen kevyesti ja avasi varovasti kirjan ensimmäisen sivun.
“Niin, ikonijahtiin. Tämän kirjan sisältö on hieman samanlainen kuin siinä Nagoyassa varastetusta, mutta uniikki lumihiutale siltikin. Ottakaa hyvä asento ja valmistautukaa henkisesti. Tästä voi tulla rankkaa.”
Shinra, Nemi ja Kiki tottelivat. He istuivat alas pehmeille pehmustetuille istuimille ja keskittivät kaikki ajatuksensa siihen, mitä luostarin korkea-arvoisin munkki saattaisi pian sanoa.
Sitten Sage rykäisi, veti syvään henkeä, ja lopulta… aloitti.
“Olipa kerran, tuhansia ja tuhansia vuosia sitten, paikka, jota kutsuttiin Solariaksi. Se ei ollut olemassa maapallolla, vaan jossain toisaalla. Tilassa, jota edes me ihmiset emme pysty käsittämään todeksi. Ehkä toisessa universumissa, ken tietää. Solaria tunnettiin siitä, että se piti sisällään voimakkaan kansan, joka kykeni hallitsemaan itse auringon voimia. Tulen ja liekkien voimakas kansa johti yhteiskuntaa vailla hankaluuksia. Mutta siellä missä on valoa, on oltava myös varjoja. Muinainen, ikivanha pahuus, joka tunnettiin kaiken pimeän ja tuonpuoleisen kuninkaana, nousi valtaistuimelle ja vannoi tuhoavansa koko Solarian ja pakottavansa koko kansan hänen oman pikkurillinsä ympärille.”
Sage käänsi sivua.
“Hänen nimestään ei ole merkintää missään, mutta hän oli hirveä, demonimainen kauhistus, joka ei laantunut edes auringon voimien avulla. Vitsaus tuntui kestävän ikuisesti, mutta sitten solarialaiset keksivät keinon kuninkaan päihittämiseksi. Maan taitavimmat sepät takoivat alkuenergiasta kuusi esinettä: sauvan, valtikan, ketjun, miekan, jousen ja viikatteen. Niiden avulla rohkeat solarialaiset ja aurinkokuningas kävivät matkaan ja kukistivat lopulta kuninkaan, lopettaen hänen kamalan valtakauden. Kuningas vangittiin ikuiseen pimeyteen, eikä häntä sen päivän jälkeen ole nähty.”
Sage sulki kirjan, siirsi sen sivuun ja huokaisi syvään.
“Olen aina pelännyt, että joku etsisi ikonit käsiinsä.”
“Mutta nehän auttoivat voittamaan kuninkaan? Eivätkö ne voisi myös hitusen avittaa varjojen lopullisessa päihittämisessä?” Shinra mietiskeli.
“Lapsi, olen pahoillani, mutta se ei toimi ihan noin yksinkertaisesti. Tämä kaikki johtuu alkuenergiasta, jonka avulla koristellut maagiset esineet tuppaavat reagoimaan sen mukaan, minkätyyppinen olento niitä käyttää. Jos sydämesi on pikimusta, ikonikin on”, Sage selitti.
Nemi nosti kissan pöydälle. “Eli… ymmärsinkö oikein… ikonit tottelevat käyttäjänsä moraalia. Ne toimivat sen mukaan, mikä on kustakin oikein ja mikä väärin?”
“Täsmälleen. Ja valitettavasti, ikoneilla on myös toisenlainen merkitys niille, jotka tahtovat vapauttaa iankaikkisen kauheuden kuninkaan.”
Kikin silmät suurenivat. “Ja anna kun arvaan… jos ne kaikki ikonit kerää, sen kuninkaan voi tuoda tähän maailmaan…”
“Mistä arvasit? Sinusta voisi tulla hyvä munkki”, Sage vitsaili.
“Tässä ei ole nyt aikaa vitseille”, Shinra sanoi totisena ja tarkensi katsettaan, “minulla menee jo pelkkiä kylmiä väreitä tuosta myytistä, mutta miettikää mitä tapahtuu, jos Spinel toteuttaa ikonijahdin.”
Sage nousi kevyesti maankamaralta. “Sitten koko maailma vaipuu ikuiseen pimeyden voimien alaisuuteen. Kaikki elävä kuolee, ja maailma, jonka joskus tunsimme, on vain kaukainen muisto siitä, mitä se aikoinaan oli.”
“Synkkää…”
Sage nyökkäsi. “Siksi se onkin historian synkin myytti.”
…
“Mutta mitä me voidaan tehdä? Spinel saattoi lähteä ihan mihin suuntaan tahansa…” Kiki mietti ja alkoi jo vaipua epätoivoon.
Mutta Shinra varmisti, ettei niin käynyt.
“Narahan kertoi, että oletettu Spinel suuntasi itään. Lähdemme siis sinne ja jätämme tämän luostarin taaksemme.”
“Mutta Shinra, entä Nara? Häntä me tulimme tänne etsimään…” Nemi muisteli.
“Tämän uuden informaation valossa Spinelin löytäminen on tärkeämpää. Nara saa jäädä tänne rypemään omia virheitään”, Shinra sanoi jyrkkänä ja jopa hieman vihaisena.
Kolmikko ei jäänyt historiantietäjien luo sen pidemmäksi aikaa. Ilmassa leijunut tieto oli raskasta, mutta samalla se oli tehnyt yhdestä asiasta täysin selvän: he eivät voineet jäädä paikoilleen.
He löysivät Naran luostarin pihalta, missä tämä seisoi selkä heihin päin ja katseli kaukaisuuteen.
“Siinähän te olette”, Nara sanoi kuivasti, kääntymättä vielä Nightshadereihin päin. “Saitteko vastauksia?”
“Liikaa”, Kiki mutisi.
“Mutta tarpeeksi”, Shinra lisäsi nopeasti ja astui askeleen eteenpäin. “Me tiedämme nyt, mitä ikonit oikeasti ovat.”
Nara kääntyi hitaasti ympäri. “No?”
Nemi veti henkeä. “Ne eivät ole vain aseita. Ne ovat… avaimia. Jos ne kaikki kerätään, paha muinainen kuningas voidaan vapauttaa.”
Hetken hiljaisuus laskeutui ilmaan.
Naran katse terävöityi. “Vai niin.”
“Ja Spinel etsii niitä”, Shinra jatkoi. “Se tarkoittaa, että meidän on mentävä hänen peräänsä. Heti.”
“Heti?” Nara toisti. “Te ette edes tiedä minne tarkalleen.”
“Tiedämme suunnan”, Kiki sanoi ja osoitti kohti itää. “Se riittää.”
Nara huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
“Te ette ymmärrä, mihin olette ryhtymässä. Itäinen reitti ei ole mikään tavallinen vaelluspolku. Siellä ei ole luostareita, ei turvaa, eikä apua. Vain jyrkkiä rotkoja, arvaamatonta säätä… ja asioita, joita ette ole koskaan kohdanneet.”
“Kuulostaa juuri sellaiselta paikalta, minne meidän pitää mennä”, Shinra vastasi suoraan.
Nara katsoi häntä pitkään.
“Sinä olet aivan kuin isäsi”, hän mutisi.
Shinra hätkähti. “Mitä?”
“Jääräpäinen. Ja valmis juoksemaan suoraan vaaraan, vaikka joku yrittäisi estää.”
“Ei tämä ole sama asia!” Shinra ärähti. “Jos emme tee mitään, maailma voi tuhoutua! Etkö sinä ymmärrä sitä?!”
“Ymmärrän liiankin hyvin”, Nara vastasi matalasti.
Tunnelma kiristyi hetkeksi, mutta Nemi astui väliin.
“Shinra ei tarkoita pahaa”, hän sanoi rauhallisesti. “Hän vain… haluaa tehdä oikein.”
Kiki nyökkäsi. “Ja tällä kertaa hän on oikeassa.”
Nara sulki silmänsä hetkeksi.
Sitten Shinra puhui uudelleen, mutta nyt hänen äänensä oli erilainen. Paljon rauhallisempi.
“Kuule… Nara. Me tulimme tänne myös sinun takiasi.”
Nara avasi silmänsä.
“Mutta jos et halua palata Nightshadereihin… niin älä palaa. Se ei ole meidän päätettävissä.”
Hetken hiljaisuus.
“Me emme pakota sinua mihinkään”, Shinra jatkoi. “Mutta me lähdemme silti.”
Nemi nyökkäsi. “Oli päätöksesi mikä tahansa.”
Kiki virnisti kevyesti. “Äläkä odota, että perumme tämän. Se ei tule tapahtumaan.”
Nara jäi seisomaan paikalleen.
“Kaverit, oletteko valmiita?” Shinra kysyi.
“Oltiin jo eilen”, Kiki vastasi.
Nemi hymyili pienesti. “Mennään.”
Nara kohotti kättään juuri, kun kolmikko oli astumassa portista ulos.
“Odottakaa.”
Shinra pysähtyi ensimmäisenä ja kääntyi ympäri. “Mitä nyt?”
Nara asteli heidän luokseen rauhallisin, määrätietoisin askelin. Hänen katseensa oli tarkka. Aivan kuin hän olisi punninnut heitä vielä kerran ennen kuin päästäisi heidät lähtemään.
“Te ette selviä tuolla pelkällä tahdonvoimalla”, hän sanoi lyhyesti.
Hän viittoi pihan reunalle, jossa oli aseteltuna muutamia aseita: yksinkertaisia, mutta selvästi huolella valmistettuja.
“Valitkaa.”
Kiki oli ensimmäinen liikkeellä. Hän nappasi kevyen, hieman kaarevan miekan ja pyöräytti sitä kädessään.
“Ei huono… otan tämän.”
Nemi astui lähemmäs ja valitsi siromman aseen, jonka liike oli nopea ja hallittu. Hän kokeili otettaan ja nyökkäsi pienesti.
“Riittää minulle.”
Shinra jäi hetkeksi paikalleen. Hän katsoi aseita, sitten Naraa.
“… Oletko varma tästä?”
“En”, Nara vastasi suoraan. “Mutta olen varma siitä, että ilman noita teillä ei ole mitään mahdollisuuksia.”
Shinra hymähti kevyesti ja tarttui lopulta omaansa.
“Hah, reilua.”
Hetken ajan he vain seisoivat siinä.
“Kiitos”, Nemi sanoi hiljaa.
Kiki kohotti kättään pieneksi tervehdykseksi. “Yritä olla kaipaamatta meitä liikaa.”
Shinra hymyili. “Pidä huolta itsestäsi… tai no, siitä ei tarvitse varmaan muistuttaa.”
Nara ei vastannut. Hän vain nyökkäsi kerran. Ja se riitti.
Kolmikko kääntyi ja lähti liikkeelle. He ylittivät luostarin portin ja suuntasivat kohti itää, askel askeleelta kauemmas turvallisesta maasta. Eivätkä he enää katsoneet taakseen.
Nara jäi seisomaan paikoilleen. Hän seurasi kolmikon matkaa katseellaan, kunnes heidän hahmonsa alkoivat pienentyä, sulautua vuoriston maisemaan. Tuuli kulki hiljaa hänen ohitseen, eikä luostarin pihalla kuulunut enää muuta kuin sen tasainen humina.
Sitten hän huokaisi. Syvään. Pitkään.
“… Hullut Nightshaderit.”
Askeleet lähestyivät takaapäin.
“Annatko heidän tosiaan mennä yksikseen?”
Sage pysähtyi hänen viereensä, kädet rauhallisesti selän takana.
Nara ei vastannut heti.
Hänen katseensa pehmeni aavistuksen.
Sitten hän pudisti päätään hiljaa.
“Oli miten hyvänsä, minun velvollisuuteni on…”
Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi, Nara Terumoto...!!
