Oli kulunut tunteja Shinran, Nemin ja Kikin lähdöstä. Itään kulkiessa ilma viileni entisestään. Pakkanen vuorilla kiristyi, vaikka elettiin kesän loppua. Tuuli oli muuttunut teräväksi. Se ei enää vain puhaltanut, se viilsi. Jokainen henkäys tuntui keuhkoissa asti, ja hengitys höyrysi heidän edellään kuin muistutus siitä, kuinka korkealla he jo olivat. Silti he eivät hidastaneet.
He etenivät vimmattuun tahtiin.
Kiviä, jyrkkiä nousuja ja kapeita polkuja. Shinra kulki edellä, katse lukittuna horisonttiin, kuin hän näkisi jotakin, mitä muut eivät vielä kyenneet näkemään. Nemi pysyi hänen tuntumassaan, tarkkaillen maastoa, askelia, pienimpiäkin muutoksia ympäristössä. Kiki taas liikkui kevyemmin, lähes äänettömästi, välillä edellä ja välillä sivulla.
He eivät puhuneet paljoa.
Ei siksi, etteikö olisi ollut sanottavaa, vaan siksi, että kaikki oleellinen oli jo sanottu.
Spinel oli jossain edessä. Ja se riitti.
Tunnit kuluivat. Aurinko liikkui hitaasti taivaalla, mutta vuoriston varjot pitivät maan hämäränä. Paikoitellen reitti katosi kokonaan, ja heidän oli kiivettävä käsin, etsittävä otteita kylmästä kivestä ja luotettava siihen, että seuraava askel kantaisi.
Eräässä kohdassa polku päättyi kokonaan.
Edessä avautui rotko. Se oli syvä ja pimeä ja liian leveä ylitettäväksi.
Shinra pysähtyi ensimmäisenä.
“...No niin, varovasti sitten.”
Kiki ilmestyi hänen viereensä ja vilkaisi alas.
“Kuolema korjaa, jos tuonne lipsahtaa...”
“Kiitos kannustuksesta.”
Nemi tuli heidän rinnalleen ja tarkkaili ympäristöä.
“Tuolla”, hän sanoi hetken päästä ja osoitti oikealle.
Kapea kivinen uloke kulki rotkon reunaa pitkin. Se ei ollut kunnollinen reitti – enemmänkin mahdollisuus.
Shinra nyökkäsi. “Mennään siitä.”
Kiki virnisti. “Tiesin, että sanot noin.”
He siirtyivät yksitellen ulokkeelle.
Tuuli yltyi.
Se työnsi heitä, yritti horjuttaa heidän tasapainoaan, pakotti keskittymään jokaiseen liikkeeseen.
Shinra puristi kiveä niin kovaa, että sormet puutuivat.
Nemi liikkui varovasti mutta varmasti. Kiki taas eteni nopeammin, mutta ei huolimattomasti. Hänen liikkeensä olivat vaistonvaraisia, kuin hän olisi syntynyt tällaisiin olosuhteisiin.
Yksi väärä liike. Se riittäisi pudotukseen. Mutta kukaan ei onneksi tehnyt sitä. He pääsivät yli kuin ihmeen kaupalla.
“Meidän pitäisi pitää tauko”, Nemi sanoi lopulta, kun maasto oli tasaantunut hieman.
“Spinelillä on etumatka. Jos pysähdymme, hän toteuttaa suunnitelmansa ja tuhoaa koko Japanin… EI… koko maailman!” Shinra huudahti ja kannusti ystäviään jatkamaan vain eteenpäin.
“Liioitteletkohan nyt hieman. Tarinan mukaan niitä ikoneita oli kuusi. Eihän yksi riitä vapauttamaan mitään kuningasta”, Nemi muistutti.
“Ei ehkä. Mutta se voi riittää ennennäkemättömään tuhoon. Mennään kohti tuota vuorta.”
Shinra osoitti eteenpäin. Kaukana horisontissa siinsi massiivinen ja jäinen huippu. Se oli Japanin alppien yksi suurimmista vuorista. Ja sen päälle kulkeminen veisi sankareilta ainakin seuraavat kuusi tuntia…
“En jaksa!” Kiki totesi väsyneenä, kaatuen maahan kuin kivi. “Tämä susi haluaa nukkua!”
“Olet ihminen”, Shinra sanoi äkäisenä ja nostatti Kikin takaisin pystyyn. “Ymmärrättekö te edes, millaiset panokset tässä on pelissä? Spinel EI saa löytää sitä ikonia ennen meitä!”
“Mutta Shinra hyvä. Ongelmia on kaksi:
1. Emme voi varmaksi sanoa, onko se mies Spinel.
2. Emmekä tiedä, missä ‘Spinel’ on. On täysin mahdollista, että hän on kääntynyt jossain vaiheessa ja lähtenyt toiseen suuntaan”, Nemi selitti perustavanlaatuisesti Shinralle, joka vain katsoi tyttöä hämmästyneenä ja kumosi tämän jokaikisen väitteen.
“Nyt ei saa olla skeptinen! Maailma ja kaikkien ihmisten hyvinvointi on asetettava kaiken muun edelle, edes tämän kerran! Nyt te ryhdistäydytte ja seuraatte minua, onko selvä?”
Shinran puhe oli niin järeää, että Nemi jopa hieman pelkäsi sitä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä puolta pojasta.
“H-Hyvä on”, Nemi sanoi lopulta.
“Hyvä tyttö”, Shinra naurahti ja käänsi katseensa Kikiin. “Ja sinä. Mitä oikein juonit?”
“Enhän minä mitään juoni”, Kiki vastasi nasevasti ja laskeutui maahan. “Tarkkailen vain näitä samperin jälkiä, joita joku on jättänyt maaperään. Ja ai niin, löysinhän minä aiemmin palan jostain vaatteesta. Kätkin sen taskuuni.”
Shinra ja Nemi katsahtivat toisiaan.
“Eli kerrataan: löysit jäämiä jonkun asusteesta etkä kertonut meille? Sehän voi olla vaikka pala Spinelin kaavusta! Hänellä oli aiemmin valintakokeessa päällään sellainen valkoinen, ainoastaan toisen olkapään peittävä vaate”, Shinra kertoi.
“No tämä on valkoinen”, Kiki totesi ja näytti asusteen palaa ystävilleen. Shinran sydän pompahti kurkkuun. Nyt hän oli vielä enemmän varma, että Spinel totta tosiaan olisi vuorilla etsimässä ikonia.
“Se on hän”, poika sanoi dramaattisesti. “Spinel on alpeilla. Ja kulkenut juuri tästä. Entä ne jäljet? Minne päin ne kulkevat? Kykenetkö erottamaan?”
“Voin yrittää”, Kiki tokaisi. Sitten hän nuuhkaisi muutaman kerran maata, lähtien lopulta kulkemaan kohti itää. “Minulla on aavistus… hän meni tännepäin. Mullasta erottaa vielä jotakuinkin jälkien muodon.”
“LOISTAVAA!” Shinra huudahti. “Kohti sitä horisontissa näkyvää vuorta! Spinel… mitä ikinä juonitkaan, se selviää tänään.”
“Pidetään kiirettä, jotta ehditään paikalle ennen iltaa!”
Myöhemmin illalla Shinra, Nemi ja Kiki olivat saapuneet vuoren juurelle ja ryhtyneet kipuamaan sitä ylöspäin. Matkaa noin kaksi kilometriä korkeasta vuoresta oli taitettu noin puolet. He eivät vain tienneet, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan...
“Hahahaha! MUHAHAHAHAA! Ensimmäinen ikoni on kohta käsissäni, eivätkä Nightshaderit voi tehdä sille yhtään mitään! Eipä ole noita kunnian miehiä näkynyt… eivät he tänne pääse, eivät millään ilveellä. Kabura, olen turvassa.”
“Anteeksi… nyt pätkii, toistatko. Spinel, en kuule sinua”, Kabura toisti puhelimeen, kun linja katkeili tuon tuosta.
“Äh, ei täällä mitään verkkoa ole. Voi paskan marjat!” Spinel murahti ja paiskasi puhelimen maahan. Tuohtunut varjo nappasi sen kuitenkin nopeasti takaisin kätösiinsä ja kopautti sitä muutaman kerran.
“Haloo? Kuuluuko!”
“Kuuluu kuuluu”, Kabura sanoi linjan toisesta päästä.
“Hah! Arvasin. Nokian rotisko toimii kun sitä vähän pahoinpitelee. No, mitään uutta?”
Kabura pudisti päätään toisaalla. “Ei. Nightshaderit kyllä sammuttivat palon Nagoyassa, mutta se siitä. Meitä ei ole löydetty.”
“Loistavaa. Suunnitelma etenee siis oletetun kaavan mukaisesti.”
Yhtäkkiä suuri lumimyräkkä heitti Spinelin Nokian alas vuorelta, katkaisten yhteyden Kaburaan lopullisesti. Varjojen ruhtinas horjahti hieman taaksepäin, miltei pudoten vuorelta. Hän sai kuitenkin napattua kalliosta kiinni ennen ratkaisevaa hetkeä…
Spinelin sormet kaivautuivat kiven pintaan viime hetkellä. Hänen kehonsa roikkui tyhjyyden yllä, tuuli ulvoi korvissa ja lumi pieksi kasvoja armottomasti. Sekunnin murto-osan ajan kaikki oli vain pelkkää selviytymistä.
Sitten hän veti itsensä ylös.
Raskas hengitys täytti ilman, kun hän kierähti takaisin tasaisemmalle kohdalle ja jäi hetkeksi makaamaan selälleen, tuijottaen harmaata taivasta.
“Helvetin kuustoista… tuo oli lähellä”, hän mutisi ja nousi hitaasti istumaan.
Silloin hänen katseensa siirtyi alas vuorenrinnettä.
Ja se huomasi kolme siluettia alempana. Etäisyyttä oli noin puoli kilometriä vertikaalisessa suunnassa.
“NIGHTSHADERIT!? Ei voi olla mahdollista! Miten? Minulla oli etumatka… eivätkä he kuulleet mitään operaatiostamme. Se luostarissa oleva akka…”
Spinel muisteli tapahtumia muutaman päivän ajalta.
“Se typerä akka kertoi heille minusta! Kun näen hänet seuraavan kerran… hän saa anella minua! Mutta miten pääsen noista eroon…”
Sitten Spinel keksi mielestään suorastaan loistavan idean.
“Varmistan, että he todella kokevat kohtalonsa!”
Hän potkaisi vuorenrinnettä ja nauroi vihamielisesti.
“Kivivyöry tehkööt tehtävänsä. Nyt minä menen ja etsin tämän vuoren holvista sen ikonin, tapan kaikki ihmiset ja korvaan heidät varjoilla! Maailma olkoot jälleen vapaa typeristä maan matelijoista!”
Suuri kivikasa tippui vielä ylemmältä ja lähti vyörymään kohti kolmikkoa, jotka olivat juuri päässeet vuoren puoliväliin. Silloin jyrinä täytti ilman. Väsynyt ja järkyttävän pitkän matkan kävellyt Shinra kääntyi katsomaan ylöspäin kauhuissaan.
“Se on kivivyöry! Suojaan, heti!” hän varoitti.
“Mutta ei täällä ole suojaa… jäämme alle!” Nemi huusi peloissaan ja tarrasi Shinraan.
Kiki huomasi jotain vuoren seinämässä. “Hei, tuonne! Nopeasti!”
Spinel pidätteli korviaan ja odotti H-hetkeä. Sitten kuului järkyttävä räjähdys. Kivet olivat osuneet kallioon valtavalla nopeudella.
“Onkohan se viimein ohi…” Spinel mietti innoissaan kävellessään jyrkänteen reunalle, valmiina katsomaan alas turmioon.
Hän näki kivet suoraan siinä kohdassa, missä Shinra, Nemi ja Kiki vain hetkeä aikaisemmin olivat olleet.
“He kuolivat”, Spinel tokaisi ja naurahti kevyesti. “He kuolivat! Vihdoin ja viimein sain tapettua edes jonkun Nightshaderin! Ja mikä parasta… jos silmäni erottivat oikein… niitä oli kolme.”
…
Pimeys.
Paino.
Hiljaisuus.
Sitten… jokin liikahti. Hitaasti mutta varmasti. Kiven alta työntyi käsi, joka kuului Shinra Yunokuraille. Poika veti itsensä raskaasti ulos kivikasan alta, joka oli tippunut hänen, Nemin sekä Kikin päälle.
“Oletteko kunnossa? Eihän täällä näe yhtikäs mitään! Huhuu, ystävät!” Shinra huhuili ja yritti epätoivoisesti saada kontaktia ystäviinsä.
“Hei… VASTATKAA!”
Shinra oli varma, että Nemi ja Kiki olivat kuolleet. Ei vastausta. Ei edes pientä pihausta. Pelko alkoi täyttää pojan mieltä.
Kunnes viimein… Kiki vastasi ja kömpi pois kivien tieltä. Hän raahasi silminnähden elotonta ruumista mukanaan.
“Ei! Ei ei ei ei ei! Nemi, ei ei!” Shinra karjui hysteerisenä, yrittäen ravistaa tyttöä hereille. “Älä sano että olet—”
“Rauhoitu. Kosket naispuolisen henkilön luihin – tunnistan sen lantiosta. Se on joku onneton etsijä, joka on ilmeisesti paleltunut kuoliaaksi. Nemi saattaa yhä olla elossa”, Kiki kertoi lohduttavan uutisen.
Shinra huokaisi helpotuksesta.
“Luojan kiitos… mutta entä oikea Nemi?”
Kiki huokaisi. “No meidän pitää vain… etsiä hänet. Ja se ei tule olemaan helppoa.”
“Pystytkö tekemään tulta?” Shinra kysyi.
“Tulukset löytyvät. Etsi keppi. Tarvitsemme jotain kuivaa, jotta tuli syttyy.”
“Selvä on.”
Ja Shinra etsi. Eikä aikaakaan, kun kaksi suurehkoa keppiä löytyi pilkkopimeästä luolasta. Hän antoi ne Kikille, joka sytytti lopulta tulen.
Vasta silloin he tajusivat Spinelin aiheuttaman kivivyöryn todellisen vakavuuden.
“Emme pääse ulos, eikä ruokaa ole…”
“Kuolemmeko?”
“... Minä…”
“KUOLEMMEKO!!” Kiki huusi, nyt kovemmin kuin viime kerralla.
Shinra istui maahan ja näpräsi sormiaan hermostuneena. “Loppu lähenee minuutti minuutilta… mutta koitetaan tehdä jotain, ennen kuin vintti oikeasti pimenee…”
Ystävykset ovat ansassa!! Onko tie takaisin vielä mahdollinen...?
