“Ja mitä se jotain sitten on? Etenemmekö luolassa kuin jotkin päättömät kanat vai mitä? Me jäimme tänne jumiin… ikiajoiksi. Se siitä.”
Silloin Shinra nosti päänsä takaisin pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. “Kiki, nyt ei saa luovuttaa. Minun alkukantainen vaistoni sanoo, että meidän on jatkettava matkaa. Tämän vuoren sisällä on jotain… vähintäänkin eriskummallista.”
Kiki vilkaisi Shinraa. “Kenties ikoni?”
“Ehkä. Mutta se selviää vain etsimällä. Aivan kuten Nemikin. Tule! Hän ei voinut lentää kauas törmäyksen yhteydessä.”
Samaan aikaan kun Shinra ja Kiki etsivät Nemiä vuoren sisällä olevasta luolasta, Spinel oli saapunut huipulle. Varjojen ruhtinas katseli hetken reunoilta jättimäisen vuoren uumeniin. Sitten hän huomasi pienen valonväläyksen.
“Siellä se on”, Spinel hymähti ja hyppäsi alas valonlähteen luo. Hänelle ilmeni hyvin nopeasti, että kyseessä oli luolan suuaukosta hohtava kajastus, ei itse ikoni.
“No mitä perkelettä?!” hän karjahti vihaisena ja potkaisi suutuspäissään maahan täydellä voimalla. “Sen piti olla täällä, muttei ole… MISSÄ SE ON!”
Spinel karjui kuin hyeena. Raivokas huuto sai kallion tärisemään ja maankamaran järisemään.
“OLEN KULKENUT TÄNNE PÄIVIÄ JA TÄSSÄKÖ ON KIITOS!? ANTAKAA MINULLE—”
Mutta juuri kun Spinelin tunteiden vuoristorata saavutti kliimaksin, maa tärähti entistä voimakkaammin. Tämä toistui kahdesti, kunnes lopulta kallioaines sanoi sopimuksensa irti. Spinel tippui vuoren sisuksiin salaman lailla… Ja ennen kuin hän edes ehti tiedostaa mitä oli tapahtunut, makasi Spinel jo kovan jään päällä, keskellä massiivista jäälabyrinttia.
Ai se olikin ontto… Solarialaiset eivät tee tätä helpoksi. Ikonien etsintä osoittautuu oletettua vaikeammaksi, Spinel pohti päässään. Sitten hänen naamansa vääntyi kieroon hymyyn.
Sen ikonin on oltava täällä jossain. Tunnen sen luissani.
Mutta ennen sen löytymistä…
… minun on löydettävä tieni ulos tästä ärsyttävästä jääansasta.
Toisaalla…
“Nemi! Haloo! Nemi!” Shinra huusi jatkuvaan tahtiin. “Ei kuulu mitään. Voiko olla mahdollista, että hän tosiaan on—”
Shinra keskeytti Kikin. “Ei mennä asioiden edelle. Kyllä hän löytyy, olen varma siitä. Meidän on vain etsittävä entistä tarkemmin ja suuremmalta alueelta.”
“... Se voi olla haasteellista, tämähän on luola”, Kiki muistutti.
Shinra ei vastannut heti. Hän vain tuijotti eteenpäin, pimeyteen, jossa kivi ja varjo sulautuivat yhdeksi loputtomaksi tyhjyydeksi.
“Sitten tehdään siitä vähemmän haasteellista”, hän sanoi lopulta ja otti askeleen eteenpäin. “Jaetaan alue mielessämme. Mutta katsotaan kaikki mahdolliset sivukäytävät.”
“Käytännössä siis haravoidaan koko paikka”, Kiki mutisi.
“Niin.”
He lähtivät liikkeelle.
Luola ei ollut pelkkä ontto tila.
Se eli.
Kapeat käytävät haarautuivat yllättäen, katto madaltui ilman varoitusta ja lattia vietti välillä niin jyrkästi, että jokainen askel piti astua varoen. Kivi narskui jalkojen alla ja jokainen ääni kaikui moninkertaisena takaisin.
“Nemi ei olisi voinut päästä kovin kauas tässä kunnossa…” Shinra mutisi enemmän itselleen kuin Kikille.
“Jos hän edes selvisi siitä vyörystä”, Kiki vastasi suoraan.
Shinra pysähtyi kuin seinään.
“Selvisi.”
Kiki huokaisi.
“Joo joo. Selvisi.”
He lähtivät etenemään syvemmälle luolaan, tällä kertaa hitaammin ja tarkemmin. Shinra ei enää huutanut joka käänteessä, vaan pysähtyi välillä kuuntelemaan. Kiven rahina, tippuvan veden ääni ja heidän omat askeleensa muodostivat jatkuvan taustan, jonka seasta oli vaikea erottaa mitään muuta.
Silti jokin tuntui muuttuvan.
“Nemi!” Shinra huusi jälleen, mutta tällä kertaa hieman hillitymmin.
Hetken kuluttua jostain sivukäytävästä kuului vastaus.
“Täällä!”
Shinra ja Kiki kääntyivät lähes samanaikaisesti äänen suuntaan ja lähtivät liikkeelle. Muutaman mutkan jälkeen he näkivät hänet. Nemi nojasi seinään. Hän oli hengästynyt ja yltä päältä veressä, mutta kykeni selvästi vielä toimimaan.
“Siinä sinä olet!” Shinra huokaisi helpotuksesta ja pysähtyi hänen eteensä. “Oletko kunnossa?”
Nemi nyökkäsi, vaikka kasvoilla vilahti pieni irvistys. “Paremminkin voisi mennä... Vyöry heitti minut aika kovaa. Onneksi ei käynyt mitään peruuttamatonta.”
Kiki risti kätensä ja tarkkaili hetken. “Hyvä kuulla. En nimittäin jaksa kantaa ketään täällä ympäriinsä…”
“Ei tarvitsekaan”, Nemi vastasi nopeasti ja suoristautui. “Pysyn kyllä perässä.”
Shinra hymyili hieman, selvästi helpottuneena. “Hyvä. Sitten ei hukata enää aikaa.”
Kolmikko jatkoi yhdessä eteenpäin. Mitä syvemmälle he menivät, sen erilaisemmaksi luolasto muuttui. Seinät tuntuivat sileämmiltä ja ilma viileni jokaisen askeleen myötä. Hengitys höyrysi kevyesti, vaikka he eivät olleet pysähtyneet missään vaiheessa.
“Tuntuuko teistäkin, että tämä paikka… muuttuu?” Nemi kysyi hiljaa.
“Ei tunnu. Koska se on fakta. Se muuttuu”, Kiki vastasi ja kumartui koskettamaan lattiaa. “Tämä ei ole enää pelkkää kiveä.”
Seuraavassa hetkessä käytävä avautui heidän eteensä ja edessä siintävä näky sai heidät pysähtymään.
Jäätä.
Koko tila oli muodostunut jäästä, joka heijasti valoa oudoilla tavoilla. Käytävät jatkuivat eri suuntiin, ja jokainen pinta loi uuden kulman, uuden mahdollisen harhan.
“Labyrintti”, Shinra sanoi hiljaa.
“Ja vielä kaiken kukkuraksi sellainen, jossa on helppo eksyä”, Kiki lisäsi.
Nemi vilkaisi ympärilleen. “Pysytään yhdessä. Eikä yhtään harha-askeleita.”
He astuivat sisään. Jokainen askel kaikui, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin. Ääni tuntui palaavan viiveellä, kuin tila ei olisi täysin totellut normaaleja sääntöjä.
Sitten Shinra pysähtyi.
Hänen katseensa oli kiinnittynyt yhteen jääseinämään.
“Odottakaa hetki…”
Kiki ja Nemi seurasivat hänen katsettaan. Jäässä näkyi heidän heijastuksensa, mutta jokin siinä oli pielessä.
Shinra astui lähemmäs.
Hänen hengityksensä hidastui.
“… tuo en ole minä.”
Heijastus näytti tutulta, mutta samaan aikaan vieraalta. Valkoiset hiukset, jotka eivät kuuluneet nykyhetkeen. Kolme syvää arpea, jotka kertoivat taisteluista, joita ei vielä oltu laisinkaan käyty.
Nemi vilkaisi nopeasti omaa heijastustaan, mutta käänsi katseensa pois ennen kuin ehti nähdä liikaa.
“En halua tietää…”
Kiki teki saman, mutta vielä nopeammin. “Joo, ei kiitos. Tulevaisuus saa pysyä tulevaisuutena.”
Shinra jäi vielä hetkeksi paikalleen, katse lukittuneena omaan kuvaansa. Hänen ilmeensä ei ollut pelokas, vaan keskittynyt.
“… jos tuo on se, mihin olen menossa, niin minä päätän miten sinne päästään.”
Hän kääntyi pois.
“Jatketaan.”
Labyrintti koetteli heidän kärsivällisyyttään. He joutuivat palaamaan takaisin useamman kerran ja jokainen väärä käännös tuntui vievän heitä syvemmälle johonkin, mistä ei ollut helppoa ulospääsyä. Silti he eivät hajonneet. He liikkuivat yhdessä, tarkkailivat toisiaan ja pitivät suunnan yhtenäisenä.
Lopulta edessä alkoi näkyä jotain erilaista.
Valoa.
He kiihdyttivät tahtia ja astuivat ulos labyrintista.
Heidän eteensä avautui suuri kammio, jonka keskellä seisoi kolme ovea. Ne olivat symmetrisesti aseteltuja, täysin identtisiä, eikä mikään niissä paljastanut, mikä niistä olisi oikea valinta.
Kiki huokaisi hiljaa. “No niin. Tässä kohtaa tarinat yleensä muuttuvat vaarallisiksi.”
Nemi katsoi ovia tarkasti. “Yksi reitti vie eteenpäin, kaksi muuta taas johonkin aivan muualle…”
“Ja jos valitsemme väärin, siitä ei ehkä ole paluuta”, Shinra lisäsi.
Hetken ajan he vain seisoivat paikoillaan.
“Voisimme kukin mennä eri ovista”, Kiki ehdotti puoliksi vakavana, puoliksi testaten.
“Ei”, Shinra vastasi heti. “Pysytään yhdessä.”
“Hyvä. En minäkään oikeasti halunnut”, Kiki mutisi.
Hiljaisuus palasi.
Ja sitten Shinra sulki silmänsä.
Hän ei yrittänyt analysoida. Ei miettiä loogisesti. Hän antoi ajatusten hiljentyä ja kuunteli jotain syvempää.
Nimittäin alkukantaista vaistoa.
Se ei antanut perusteluja. Se ei selittänyt.
Se vain osoitti.
Shinra avasi silmänsä ja käänsi katseensa vasemmanpuoleiseen oveen.
“Tuo se on. Tuo on oikea ovi.”
Kiki huokaisi kevyesti. “Et näköjään edes epäröi. Onkohan tuo ominaisuus uhka vai mahdollisuus…”
“No jos epäröin, me jäämme tähän ikuisesti.”
Nemi nyökkäsi. “Kokeillaan sitten. Ei meillä ole mitään menetettävää.”
“Nooo… ei muuta kuin elämä. Mutta mitä pienistä”, Kiki naurahti (hänen tietämättään ehkä viimeisen kerran)...
Shinra astui ovelle ja laski kätensä sen pinnalle. Hetken ajan hän tunsi sen kylmyyden sormenpäissään.
Sitten hän työnsi oven auki.
Pimeys odotti toisella puolella.
Shinra astui sisään ensimmäisenä, ja ilman sanoja Nemi ja Kiki seurasivat perässä.
Hetken ajan heidän ympärillään oli pelkkää pimeyttä, mutta sitten tila alkoi avautua hitaasti heidän silmiensä edessä.
Kammio oli valtava, paljon suurempi kuin mikään tila, missä he olivat tähän mennessä kulkeneet. Sen katto kaartui korkealle heidän yläpuolelleen, ja seinät hohtivat himmeää, lähes näkymätöntä valoa. Keskellä kaikkea seisoi yksinäinen alttari, kuin jonkin muinaisen rituaalin jäänne.
Ja alttarin päällä lepäsi sauva.
Kolmikko pysähtyi lähes samanaikaisesti.
“Tuon on oltava…” Nemi aloitti, mutta sanat jäivät kesken.
“No siitä ei ole epäilystäkään”, Shinra sanoi hiljaa, katse lukittuneena sauvaan. “Ikoni.”
Kiki ei tällä kertaa edes yrittänyt vitsailla. Hän astui pari askelta eteenpäin, silmät sirrillään.
“Ja se tuntuu… oudolta.”
Shinra ei vastannut. Hän otti askeleen. Sitten toisen.
Jokainen liike tuntui raskaammalta kuin edellinen, ei fyysisesti, vaan jollain muulla tasolla. Ikään kuin tila olisi yrittänyt mitata häntä, punnita hänen aikomuksiaan.
“Shinra…” Nemi sanoi varoittavasti. “Ehkä meidän pitäisi miettiä tätä hetki.”
“Miettimiseen ei ole nyt aikaa”, Shinra vastasi, mutta ei kääntynyt katsomaan ystäviään. “Jos tämä on todella ensimmäinen ikoni… me emme voi antaa sitä väärin käsiin.”
Kiki huokaisi hiljaa. “Tuo kuulostaa juuri siltä, mitä joku sanoo ennen kuin tekee jotain vaarallista.”
Silti hän ei pysäyttänyt Shinraa.
Shinra lähestyi alttaria. Hän ojensi kätensä hitaasti ja kun hänen sormensa jo melkeen koskettivat ikonia…
Kuului ääni. Askeleen ääni. Kova, selkeä, täysin vieras siihen hetkeen.
Kolmikko jähmettyi.
Yksi kammion sivuista värähti kevyesti, ja toinen ovi aukesi hitaasti, aivan kuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt sen auki.
Sen takaa astui esiin hahmo, jolla oli pitkät ja nuhjuiset hiukset. Kalpea iho. Rintaan piirtynyt syvä viilto, joka oli jo alkanut arpeutua, ja jonka tikit peittivät kauttaaltaan.
Spinel.
Hänen katseensa löysi heidät välittömästi.
“… no mutta”, hän sanoi hiljaa. “Enpä odottanut näkeväni teitä enää. Tehän jäitte kivivyöryni alle…”
Kiki astui vaistomaisesti hieman eteenpäin, asettuen Shinran ja Nemin eteen. “Ai se oli SINUN aiheuttama… Ja muuten… kukas sinä olet!?”
“Nimeni on Spinel”, Spinel sanoi ja kumarsi syvään, “ja tulin tänne hakemaan ikonin.”
Shinra ei liikkunut paikaltaan alttarin vierestä. Hänen kätensä oli yhä puoliksi ojennettuna ikonia kohti, mutta nyt hänen katseensa oli lukittunut Spineliin.
“Sinä siis selvisit Go Iwasakin iskusta…”
“Valitettavasti sinun kannaltasi kyllä”, Spinel vastasi ja astui muutaman askeleen lähemmäs. Hänen katseensa liukui hetkeksi sauvaan, ja siinä hetkessä hänen ilmeensä muuttui. Siinä oli jotain… ahnetta. Melkein epätoivoista.
“Ja mikä parasta”, hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä, “näyttää siltä, että te teitte raskaan työn puolestani.”
Nemi puristi kätensä nyrkkiin. “Älä kuvittelekaan. Et koske tuohon.”
Spinel nauroi lyhyesti. “Teillä ei ole oikein varaa antaa käskyjä tässä tilanteessa.”
Kiki virnisti, mutta virneessä ei ollut lainkaan huumoria. “Hauskaa, koska olin juuri sanomassa samaa sinulle.”
…
“Voi lapset. Te ette tiedä, mitä olette tulleet tänne tekemään. Jos annatte ikonin minulle, säästän henkenne”, Spinel lupaili hymyillen.
“Täh?! Meinasit tappaa meidät jo aiemmin!” Kiki huudahti.
“No niin minä kyllä meinasin!” Spinel rääkäisi huvittuneena. “Joten… miten on? Vaihtoehtoja on tasan kaksi. 1. Annatte ikonin minulle, ettei ketään satu, tai 2. ette anna sitä ja kuolette.”
Shinra astui eteenpäin, vieden kätensä pois ikonin välittömästä läheisyydestä.
“Tykkään usein ajatella luovasti. Emme suostu valintoihisi, joten valitsemme vaihtoehto kolmosen.”
“Kolmosen?” Spinel kysyi kiintoisana.
Shinra, Nemi ja Kiki vetäisivät Naran aiemmin antaneet aseet esiin.
“Rähinöinnin!”
Spinel naksautti rystysiään.
“Olkoon menneeksi… kuolkaa sitten.”
Taistelu ikonista alkaa... Shinra, Nemi ja Kiki vs. Spinel!!!
