Kello näytti 21.30, kun Shiro saapui Tokion päävankilan eteen. Hän pyysi pääsyä selliin numero yksi. Kyseessä oli samainen selli, jossa aikoinaan pidettiin vankina Makino Kitajoa.
“Mitä asiaa teillä on vangille?” vankilan henkilökuntaan kuulunut nainen kysyi.
“Minä tunnen hänet, ja siksi tahtoisin vierailla hänen luonaan. Olisiko se mitenkään mahdollista?” Shiro aneli. Työntekijä huokaisi ja oli aluksi ehdotusta vastaan, mutta lopulta näytti Nightshaderille vihreää valoa.
“Hyvä on… älä viivy kauaa. Keskustelu tallennetaan.”
“Kiitos.”
Sitten sellin ovi avautui ja turvajärjestelmät kytkeytyivät päälle. Aseet kohdistettiin vankiin päin ja apujoukot olivat valmiina hyökkäämään selliin vankilan itäsiivestä. Ja Shiro, Shiro asteli pokkana selliin miettimättä mitään tehtävän vaarallisuudesta tai sen mahdollisista seurauksista.
“Haha! No siinäpä on tuttu kaveri”, Shiro naurahti.
Sitten maassa makaava vanki nosti hitaasti katseensa ja vilkaisi paikalle tullutta Shiroa. Nightshader katsahti vihamielistä vankia tuimalla katsella takaisin.
“Tohtori Stockmann.”
“Shiro Yunokurai!” Stockmann huudahti. “Sinä senkin itsepäinen lurjus! Olen kaiken tämän ajan odottanut sinun kuolemaasi… mutta olet yhä… elossa. Toisaalta, omaa kuolemaani olen saanut odottaa ihan yhtä kauan…”
“Saitko kuolemantuomion?” Shiro kysyi kiintoisana.
Stockmann hymyili. “Sain. Mutta oikeusjärjestelmä taitaa olla aika huono. Tai oikeastaan minulle se on hyvä… Tai no nyt kun tarkemmin miettii, olen aika kyllästynyt olemaan neljän seinän sisällä.”
Stockmann vilkaisi Shiroa uudelleen, kun tämä ei enää vastannut hänen yrityksiinsä aloittaa keskustelua.
“Kas kas, olet saanut yhden uuden arven poskeesi. Ja vielä aika suuren sellaisen. Oletko pysynyt Nightshaderina kaiken tämän ajan? Ja ehkä tärkeämpi kysymys: luitko koskaan sitä minun kirjaani?”
“Ensimmäiseen kysymykseen myönteinen vastaus ja toiseen kielteinen”, Shiro sanoi lyhyesti.
Stockmann mutisi jotain, kuin yrittäisi muodostaa lauseita, mutta hänen puhumastaan siansaksasta ei tullut yhtään selväjärkistä sanaa.
“Tulitko tänne syöttämään minulle pelkkää pajunköyttä?” hän kysyi lopulta.
Shiro hätkähti. “En suinkaan. Kyllä minulla oli ihan oikeaa asiaa.”
“Mitä”, Stockman murahti.
“Olen tässä jo pitkään miettinyt, että meidän pitäisi tehdä yhteistyötä.”
Stockmann tuijotti pitkän tukansa alta Shiroa, joka seisoi nyt noin viiden metrin päässä hänestä. Sitten tohtori repesi nauruun, joka täytti koko huoneen. Se ei ollut mikään iloinen remakka, vaan kammottava ja epäihmismäinen, vihellyksen ja särinän yhdistämä ääni.
“Tahdon varjot lopullisesti pois tämän maan päältä. Ja uskon, että olet ainoa, joka voi todella auttaa minua. Suunnittele ja rakenna keskintö, jonka avulla suunnitelmani voi toteuttaa.”
“En. Ja vaikka haluaisin, en pystyisi siihen”, Stockmann totesi. “Ensinnäkin, kuten varmaan hyvin tiedät, varjojen hävittäminen vaatisi negatiivisten tunteiden hävittämistä. Millainen on olento, joka ei voi kokea surua, pelkoa tai ahdistusta? Aivan niin, epäihmismäinen.”
Shiro puri hampaansa yhteen. “Olen myös kaavaillut toista vaihtoehtoa, ja se liittyy voimiin. Jos kaikki voimat voitaisiin hävittää, vähenisiköhän energia varjojen synnylle?”
“Naurettavia hypoteeseja”, Stockmann tokaisi huvittuneena. “Ja mahdottomia. Kukaan tai mikään olento ei pysty muokkaamaan miljardien ihmisten DNA:ta samanaikaisesti.”
“Muistinkin, että sinua oli vaikea taivutella. Sinähän loit serafit, mutta minkä avulla? Oman voimasi? Ketsunan voiman? Et koskaan kertonut.”
“Mihin oikein pyrit?” Stockmann kyseenalaisti ja alkoi hermostua.
“Harmoniaan. Teetkö yhteistyötä vai et? Sano se suoraan, niin tiedän toimia myös oikein.”
Stockmann käänsi jälleen katseensa Shiroon, joka oli nyt liikkunut hieman lähemmäs. Tohtori valmistautui johonkin… Shirokin tiesi sen, muttei vielä raaskinut tehdä asialle mitään.
“Oman voimani avulla…” Stockmann aloitti.
Hän iski kätensä betonilattiaan.
“MINÄ MURHAAN SINUT JA KAIKKI TUNTEMASI HENKILÖT!!!”
Yhtäkkiä he olivat saapuneet Fuji-vuoren rinteille. Vankilaa ei näkynyt missään. Edessä oli ainoastaan Stockmann ja karmiva virne naamalla.
“Turpa kiinni! Kuinka kehtaat tulla minun luokseni ja vielä pyytää apua? Muistatko viimeisen eleeni silloin aikoinaan? Minä hymyilin, ja vielä oikein maireasti! Se tarkoitti sitä, että aioin kostaa! Ja nyt on sen aika! Koe voimani muodonvääristyksen todellinen potentiaali!” Stockmann ärjyi tilannetta tarkkailevalle Shirolle.
Muodonvääristys… mitäköhän se tekee? Veikkaisin, että tämä taistelukenttä on pikemminkin Stockmannin luoma illuusio tai tilatyyppinen verisinetti. Emme me oikeasti voi olla Fujin rinteillä… emmehän?
“Etkö tajunnut, että pystyin muovaamaan materiaa mieleni mukaan? Etkö tajunnut, että vankilaselli oli vain minun ylläpitämä tila?! Kaiken sen juttelun ajan olit ainoastaan nyörien varassa roikkuva sätkynukke! Minun kontrollin alaisena! Kun olen viimein tappanut sinut, koko vankila saa kärsiä! Sitten koko Japani, ja lopulta koko maailma!!” Stockmann julisti hiiltyneenä ja aivan raivoissaan.
Tämä koko paikka on muodostunut materiasta. Se myös tarkoittaa, että voin osua keneen tahansa omilla voimillani, ja jos yksikin materiaa sisältävä asia osuu Yunokuraihin, hän kuolee välittömästi.
“Nyt otetaan miehestä mittaa! Katsotaan, teitkö viimein sen kuuluisan harha-askeleen!!” Stockmann huusi mielipuolisena. Hän latasi voimaansa, hyppäsi ilmaan ja karjaisi ilmoille jäätävän huudon:
“Verisinetti: Ikuisen muodon abstrakti ilmenty—”
Lause jäi kesken. Stockmannin kädet tippuivat maahan, ennen kuin hän ehti tehdä verisinettiin vaativan mudran.
Mitä helvettiä?! hän tuskaili.
“Verisinetti: Loppumattomuuden temppeli”, Shiro sanoi rauhallisesti ja lähetti viisituhatta viiltoa tohtori Stockmannin kimppuun. Tohtori saattoi tuntea, kun Ketsunan suvun alkuperäinen voima silpoi hänen kehoaan palasiksi.
Hän on oppinut Kuningas Ketsunan voiman? Ei voi olla mahdollista! Ei! En minä tätä ajatellut! Tämä on niin helvetin noloa, ei tämä näin voi päättyä!
“Olitko aina noin heikko?” Shiro kysyi Stockmannilta, jonka keho oli melkein tuhoutunut. Hiljalleen, se mureni yhä pienempiin paloihin, kunnes se lopulta lakkasi olemasta. Shiro oli voittanut. Stockmann… hän oli kärsinyt tekojensa seuraukset.
Tohtorin poismenon myötä hänen ulottuvuutensa kuivui kasaan. Shiro palasi selliin, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hänen kädessään lepäsi pieni nukke, joka replikoi Stockmannin olemusta.
“Ja muistoksi viimeisestä kohtaamisesta vielä sätkynukke”, Shiro naurahti.
Siinä samassa vartijat ja aseistautuneet joukot saapuivat selliin.
“Missä vanki on?” yksi vartijoista kysyi.
“Poissa”, Shiro vastasi seesteisesti. “Kuten minäkin pian. Pitäkää hyvää huolta sellistä ja ottakaa myös huomioon se, että seuraava vanki saattaa omata yhtä valtavia voimia kuin edellinen…”
“Mitä…?! Mitä tarkoitat…? Kuka edes olet?”
“Tuota saan kyllä kuulla paljon. Se jääköön mysteeriksi”, Shiro sanoi vielä ennen kuin katosi jälleen pimeyteen. Sitten hän käveli vankilasta ulos.
Yö oli viilentynyt entisestään.
Kello oli jo yli 22, kun Shiro astui Tokion päävankilan porttien ulkopuolelle. Taivas oli pilvinen, eikä kuuta näkynyt. Vain katuvalojen kalpea hohde heijastui asfalttiin.
Hän pysähtyi hetkeksi.
Taskussaan hän puristi pientä sätkynukkea – Stockmannin irvokasta miniatyyriversiota. Sen silmät oli ommeltu vinoon, ja suu muistutti kieroa hymyä.
“Muodonvääristys…” Shiro mutisi itsekseen. “Olit lopulta vain mies, joka pelkäsi kuolemaa.”
“Joten rauha sinunkin sielullesi, tohtori Stockmann.”
Mutta tohtori Stockmannin taru ei päättynyt ihan vielä. Stockmann heräsi kylmään ja kosteaan ilmapiiriin. Hän havahtui paikassa, joka näytti palaneelta aavikolta ja verenvärisiltä kallioilta. Taivas oli synkkä – täynnä myrskyisiä kipinöitä, jotka välkkyivät vinhasti.
“Missä… olen?” Stockmann murahti, kun hänen silmänsä sopeutuivat pimeyteen. Hän tunsi heti, ettei tämä ollut maa, jonka päällä elämiseen hän oli tottunut. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa, ja joka askeleella maa tuntui syövän hänen jalkojaan.
“Stockmann…” ääni kuului joka puolelta, mutta hän ei nähnyt sen lähdettä. “Olet vihdoin saapunut.”
Stockmann tunsi veren jäätyvän suonissaan. Hän käänsi katseensa ja horisontissa seisoi Ketsuna, Kaaoksen Kuningas.
Ei ollut olentoja. Oli vain mustaa ja pimeyttä ja punaista. Oli tyhjyyttä. Kuin avaruus. Ja sitten oli Ketsuna, joka tuijotti Stockmannia suoraan silmiin.
“Ennen kuin jatkamme unohtuneiden syntien rituaalia, haluatko tietää, miten maailman käy?”
Stockmann mulkaisi entistä kuningastaan. Hän oli masentunut. Pettynyt. Vihainen. “Ihan sama. Minua vain ärsyttää kaikki. Ei kiinnosta.”
“Ymmärrän.”
Hetken aikaa Ketsuna oli hiljaa.
“Taistelit hyvin”, hän sanoi kuitenkin lopulta. “Paljon paremmin kuin olisin kuvitellut.”
“Tsch”, Stockmann tiuskaisi ja sylkäisi maahan. “Sillä Yunokurain typeryksellä on sinun voimasi. Se veren voima. Hän on voittamaton.”
Ketsuna hymähti. “Ken kuuseen kurkottaa, lopulta katajaan kapsahtaa. Tulet näkemään, että hän on vain tavallinen ihminen. Ja ihmiset ovat…”
Sitten Ketsuna vaikeni.
“Ihmiset ovat mitä, Ketsuna?” Stockmann kysyi. Hän huomasi entisen mestarinsa vaihtaneen nyt suuntaa, kävellen hitaasti hänestä poispäin.
“HEI! Vastaa minulle! Älä viitsi häipyä!” Stockmann jäi anelemaan, mutta tohtorin pyynnöt eivät Ketsunaa pysäyttäneet.
“Loppujen lopuksi minäkin vain hävisin.”
“Ei jumalauta voi olla todellista… mitä sinä edes sanot? Sinusta on tullut ihan helvetin tylsä ja pehmo persläpi! Paskan kuningas, sanon minä! Ja minutko ainoastaan jätetään yksin tänne pohtimaan elämän absurdeja asioita?!?! Olinko aina pelkkä sätkynukke… VAI VAIN PELKKÄ JUONENKÄÄNNE!!!??”
Stockmann jäi pohtimaan elämän (tai oikeastaan kuoleman ja tuonpuoleisen, koska hän oli nyt helvetissä) suuria kysymyksiä, samaan aikaan kun Ketsuna käveli pois tyhjyyteen, ehkäpä toiveena syntyä uudelleen jonain aivan toisenlaisena olentona…
