Hetken päästä kaksikko saapui tyhjälle harjoitusareenalle.
“Mitä tahdot näyttää?” Shinra kysyi viittoen.
Nemi sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne uudelleen, hänen katseensa oli keskittynyt tavalla, jota Shinra ei ollut nähnyt aiemmin.
“Aistit.”
Shinra kohotti kulmiaan. “Aistit?”
Nemi viittoi nopeasti ja tarkasti.
“Minun voimani ei ole hyökkäysvoima kuten varjot tai tuli. Minun aistini ovat tehostetut aivan maksimiin.”
Shinra kallisti päätään. “Siksikö et puhu paljon?” hän kysyi varovasti.
Nemi nyökkäsi. “Jokainen pieni ääni häiritsee kuuloani. Jokainen vilkkuva valo rasittaa silmiäni.”
Shinra vilkaisi ympärilleen. “Kuulostaa… aika raskaalta”, hän sanoi ääneen.
Nemi hymyili hieman ja jatkoi viittomista.
“Mutta siinä on myös hyötyjä.”
Hän osoitti Shinraa.
“Sydämesi lyö nopeammin aina kun olet epävarma.”
Shinra hätkähti. “Hetkinen, mistä sinä sen tiedät?”
Nemi osoitti korvaansa. “Sydämen ääni.”
Sitten hän osoitti maata.
“Ja askelten kaiku.”
Shinra kokeili ottaa kaksi askelta sivulle. Nemi kääntyi heti häntä kohti, vaikka ei edes katsonut suoraan.
“Oho.”
Nemi nyökkäsi.
“Siksi olen tarkka kaikessa. Jos mokaan, huomaan sen heti. En halua tehdä virheitä.”
Shinra raapaisi päätään ja naurahti kevyesti. “Kuule… mokaus kuuluu joskus elämään.”
Nemi pysähtyi viittomaan. “Mitä tarkoitat?”
Shinra kohautti olkiaan. “Jos yrittää olla täydellinen koko ajan, siitä tulee vain stressiä. Ei kukaan onnistu aina.”
Nemi katsoi häntä pitkään. Shinra jatkoi:
“Ehkä sinun pitäisi olla joskus vähän vähemmän perfektionisti.”
Nemi jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hänen kasvoilleen nousi pieni, lähes huomaamaton hymy.
“Ehkä.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän viittoi uudelleen.
“Harjoitellaan.”
“Jes!” Shinra innostui.
Nemi siirtyi muutaman metrin päähän.
“Ensimmäinen asia. Kuuntele.”
Shinra kurtisti kulmiaan. “Kuuntele mitä?”
Nemi taputti kerran käsiään. Ääni kaikui tyhjällä areenalla. “Suuntaa.”
Shinra sulki silmänsä ja yritti keskittyä. Nemi liikkui hänen ympärillään lähes äänettömästi ja taputti uudelleen. Shinra kääntyi väärään suuntaan.
Nemi pudisti päätään ja viittoi:
“Olit liian hidas.”
“Hei, tämä on ensimmäinen kerta!” Shinra protestoi.
Seuraavien minuuttien aikana he toistivat harjoituksen yhä uudelleen.
Nemi opetti kuuntelemaan askelten painoa, tunnistamaan liikkeen ilmavirran perusteella ja keskittymään yhteen ääneen muiden keskeltä. Shinra kaatui kerran maahan yrittäessään väistää liian myöhään. Nemi nauroi äänettömästi.
“Hei! Älä naura!” Shinra valitti, mutta virnisti itsekin.
“Yrität liikaa”, Nemi viittoi.
“Tuo kuulostaa tutulta.”
Harjoitus jatkui pitkälle iltaan. Lopulta Shinra lysähti maahan hengästyneenä. “Minä kuolen tähän.”
Nemi istui hänen viereensä. “Et kuole.”
Shinra kääntyi katsomaan häntä. “Mutta pakko myöntää… nämä aistiharjoitukset ovat aika siistejä.”
Nemi nyökkäsi. “Ne pelastavat henkiä.”
Hetken kuluttua he nousivat ja lähtivät takaisin asuntolalle.
Kampus oli rauhallinen. Valot paloivat käytävillä ja suurin osa opiskelijoista oli jo vetäytynyt huoneisiinsa.
He pysähtyivät ensin Shinran asunnon ovelle.
“Ei paha”, Shinra totesi kurkistaessaan sisään.
“Siisti”, Nemi viittoi.
Sitten he kävivät katsomassa Nemin huoneen.
Se oli yksinkertainen, mutta tarkasti järjestelty. Kaikki tavarat olivat täsmälleen omilla paikoillaan.
“Sinä todella pidät järjestyksestä. Taisit saada huoneen ennakkoon, otaksun”, Shinra sanoi.
Nemi nyökkäsi ja kohautti olkiaan.
“Sain. Ja oikean järjestyksen avulla aistit pysyvät rauhallisina.”
He seisoivat hetken käytävällä vastakkain.
Shinra venytteli käsiään. “Tämä päivä oli aika hyvä.”
“Minustakin. Mutta huomenna tositoimet alkavat. Sensei ei anna armoa…”
“Senseistä puheen ollen… missäköhän hän on nyt?” Shinra mietti. “Hänellä oli joku tärkeä juttu… ehkä nukkuminen… Meidän kannattaisi tehdä samoin.”
Nemi nyökkäsi vielä kertaalleen ja nosti kätensä ilmaan. “Oli tosi kiva tavata, jutella ja ystävystyä! En malta odottaa tulevia seikkailuita yhdessä!” hän viittoi.
Shinra hymyili ja huiskutti uudelle ystävälleen kättä vielä ennen kuin poistui omaan huoneeseensa. Päivä oli ollut pitkä, mutta viimein se palkitsi raskaan työn raatajia sillä kaikkein parhaimmalla – levolla.
Samaan aikaan kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä, lähellä Shiro Yunokurain kotia tapahtui… vähintäänkin erikoisia asioita.
Neljä miestä – joista kolme oli näkymättömiä – kävelivät Tokion kaduilla. He eivät olleet mitä tahansa miehiä, vaan varjoja. Olentoja, jotka olivat syntyneet traumaattisten kokemusten takia.
“Oletko nyt varma tästä, Ren?” yksi varjoista kysyi.
“Joka, hyödyt tästä ovat paljon suurempia kuin haitat. Jos saamme suunnitelman käyntiin, voimamme kasvaa räjähdysmäisesti”, mies nimeltä Ren vastasi. Hänellä oli mustat hiukset, musta kaapu, ja mustat silmät. Tyyppi oli aika melankolinen.
Joka tuhahti ja jatkoi kävelemistä.
He kulkivat suojateiden yli valojen vaihtuessa vihreiksi.
Ja pysähtyivät aina kun valot muuttuivat punaisiksi.
“Miksi sinä olet ainoa, joka ei ottanut Mestari Stockmannin näkymättömyyssinettiä? Etkö sinäkin olisi silloin turvassa hyökkäyksiltä ja ihmisiltä?” Joka kysyi yllättäen.
“Jonkun on päästävä nuudeliravintolaan sisään. Jonkun, joka näyttää ihmiseltä”, Ren mainitsi.
Joka tuhahti. “Pah! Vai niin…”
Sitten he saapuivat rakennuksen eteen.
Se oli rähjäinen, kauan aikaa sitten parhaat päivät nähnyt rakennus, jonka katolla oli pieni terassiravintola. Kyseinen ravintola sattui nimittäin olemaan varjojen uuden juonen suunnittelupaikka... Nelikko astui rakennukseen itsevarmina. Hissi vei heidät seitsemänteen kerrokseen. Katolla ravintolan henkilökunta tervehti Reniä iloisena, mutta autuaan tietämättömänä siitä, että tämäm takana kolme muuta varjoa vartioivat selustaa.
“No niin. Aloitetaanko?” varjo nimeltä Spinel kysyi.
“Aloitetaan. Lopun ajan alku on lähellä.”
Varjojen kauhistuttava suunnitelma pannaan täytäntöön...
