Raportti Miuran kaupungista 25.9.2007 osoitti, että sen suurimmasta kamppailulajikeskuksesta oltiin anastettu soittorasia, joka oli mallia Regina. Ainoastaan yksi levy oli tarttunut voron mukaan: vuosimallia 1905 oleva Toreador March.
Kolmetoista vuotta myöhemmin soittorasia oli päätynyt muuan vanhan miehen sairaalan piirongin laatikkoon. Hänen ystävänsä lapsenlapsi oli tuonut sen lahjana vanhuksen 89. syntymäpäivän johdosta. Elettiin syksyä vuonna 2020, kun vanhus oli valmiina heittämään lusikan nurkkaan. Hänen lapsenlapsensa Yuji ja tämän paras ystävä Hina olivat tulleet jättämään vielä viimeiset hyvästit.
“Älä sure”, vanhus sanoi lempeästi, “kyllä me näemme vielä. Sitten tuonpuoleisessa. Elä hyvä elämä Yuji.”
Yuji nyyhkytti. “Mutta ukki, miten minä voin tästä jatkaa? Elämäni on pirstaleina sinun lähtösi jälkeen.”
“Sukumme ei lannistu helpolla. Sinulla on ystäviä. Kyllä sinä pärjäät”, ukki naurahti viimeisillä voimillaan. “Ja sitä paitsi, suru kuuluu elämään. Tiedosta se. Mutta tiedosta myös viimeinen toiveeni: älä jää murehtimaan minua liian pitkäksi aikaa. Jos teet niin, jumalat ja henget eivät anna armoa.”
Yuji nyökkäsi ja pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan. Hina oli itkun partaalla, mutta tahtoi pysyä lujana parhaan ystävänsä vierellä.
Vanhus rykäisi. “Nyt minä siirryn ajasta ikuisuuteen.”
Yuji keskitti katseen ukkiinsa.
“Hyvästi sitten”, hän sanoi hiljaa.
“Ai perkele sentään… muista katsoa piirongin laatikkoon. Ja älä koskaan avaa rasiaa, tai muuten piru sinut vie Yuji!”
Ja sitten vanhus kuoli.
Rauhallisena. Vanhuuteen. Kivutta. Yuji sulki isoisoisänsä silmät ja päästi vielä muutaman kyyneleen valloilleen. Hina lohdutti ja halasi häntä.
“Hän oli hyvä mies.”
Yuji nyyhkäisi. “Paras ukki mitä ihminen voi pyytää. Mutta nyt hän on poissa. Ikuisesti. En koskaan voi enää jutella hänen kanssaan. Elämän kiertokulku on raakaa.”
Yujin sanojen jälkeen lääkäri heidän takanaan kirjoitti paperiin kuolinajan: 5.10.202o klo 17.56. “Voin antaa teille aikaa, mikäli haluatte. Muutama paperi on kuitenkin allekirjoitettava, mutta sen voi hoitaa myöhemmin.”
“Tehdään se heti. Haluan kunnioittaa ukin toivetta. En jää maahan vellomaan”, Yuji totesi ja pyysi lääkäriltä papereita.
“Asia kunnossa. Tuokaa nämä aulan tiskille kun olette valmiita.”
Yuji nyökkäsi, täytti paperit ja nousi ylös.
“Eiköhän lähdetä. Voisin tulla teille yöksi, jos se vain sopii. En tahtoisi viettää seuraavaa yötä ihan yksin, jos ymmärrät yskän.”
“Tietenkin. Tule vain”, Hina sanoi vienon hymyn kera.
“Odotahan vielä. Ukki käski katsoa piirongin laatikkoon.”
Yuji käveli huoneen toiselle puolelle jossa sijaitsi suuri piironki. Poika penkoi sen läpikotaisin, kunnes viimein alimmasta laatikosta pilkotti jotain: vanha soittorasia. Yuji otti sen käteensä ja katsoi sitä hölmistyneenä.
“1905 Toreador March. Miksi ukki antoi tällaisen kapistuksen perintönä? Olikohan tämä esine jollain tavalla arvokas tai erityisen tärkeä hänelle?” Yuji mietti.
“Hänhän käski olla avaamatta soittorasiaa. Aiot kai kuunnella ukkisi neuvoa?”
Yuji oli hetken hiljaa, kunnes…
“En todellakaan”, hän naurahti, vieläkin itku silmässä. “Jos ukki olisi tässä nyt, hän kannustaisi avaamaan sen, koska ‘teinit ovat vain teinejä’!!”
“Oletko tosissasi?” Hina kysyi nopeasti. “M-Mutta jos sen sisältä paljastuu jotain, mitä ei saisi paljastua?!”
“Kuten mitä? Ei henkiolentoja ole olemassakaan. Anna jo olla. Saamme kuunnella tänä yönä kaunista musiikkia!”
“... Näinköhän…” Hina empi, mutta lopulta antoi periksi ja lähti Yujin kanssa sairaalasta kotia kohti.
Vain kymmenen minuuttia sen jälkeen tapahtui jotain mielenkiintoista. Tummahiuksinen mies rynnisti aulan läpi suoraan viidenteen kerrokseen. Hän astui sisään ovesta, jonka yläpuolella oli numero neljätoista. Sitten hän avasi piirongin laatikot apposen auki ja penkoi ne tyhjiksi.
Ei soittorasiaa. Mitä?!
Sitten miehen silmät kohdistuivat sängylle, ja hän huomasi Yujin kuolleen isoisoisän.
Vanhus on kuollut… mutta missä soittorasia on? Onko hänen jälkikasvunsa vienyt sen pois? Tänne se piti tuoda aiemmin tänä syksynä, mutta eipä sitä näy missään… kumma juttu.
Siinä samassa lääkäri astui huoneeseen. Hän närkästyi heti. “Ei täällä saa oleskella! Joudun pyytämään teitä poistumaan.”
Mies levitteli käsiään anteeksipyynnön merkiksi. “Olen hyvin pahoillani erehdyksestä. Taisin olla liian myöhässä… tai sitten tämä on väärä huone. No, joka tapauksessa, minä lähden nyt.”
Mies sujahti hoitajan ohi ja veti hupun naamalleen.
Jos se rasia joutui vääriin käsiin, kaikki saattavat kuolla tänä yönä. Ken tietää… minun on löydettävä se esine vaikka väkisin!
Ja niin mies juoksi pois sairaalasta yksitoista minuuttia sen jälkeen kun Yuji oli hyvästellyt oman isoisoisänsä.
Ja mies oli peloissaan. Hän tärisi.
Ulkoilma ei auttanut miestä. Oli kylmää; syksyn hyiset tuulet puhalsivat Tokion kaduilla niin, että hampaita vihloi.
Miehen nimi oli Bruce Huntington. Hän oli tullut etsimään sitä samaista soittorasiaa, jonka Yujin isoisoisä oli ehtinyt antaa vain hetki ennen hänen saapumistaan lapsenlapselleen. Oliko se tarkoitettu alun perin Brucelle? Ken tietää. Mutta nyt Bruce tiesi, että hänen tulisi löytää rasia mahdollisimman nopeasti. Mistä? Kertoisiko vaisto? Vai pitäisikö miehen lähteä kyselemään kaduilta vanhaa rähjäistä soittorasiaa?
Bruce valitsi: ei kumpaakaan. Hän päätti nauttia kupillisen kuumaa kaakaota läheisessä kahvilassa, ja miettiä tulevia valintoja vasta sen jälkeen.
Myöhemmin illalla Yuji ja Hina saapuivat tytön talolle. Se oli suuri, lähes kartanon kokoinen rakennus, jossa oli neljä kerrosta, kolme vessaa ja kuusi makuuhuonetta.
“... Joskus mietin… mihin tarvitsette näin suurta taloa? Sinullahan on vain pikkuveli ja vanhemmat”, Yuji ihmetteli.
Hina naurahti. “Talo on saatu perintönä. En vain koskaan kertonut. Isoisoisällä oli aika monta lasta. Hän kuului suuriin ikäluokkiin, tiedäthän…”
“Aivan”, Yuji totesi, “niin kuului minunkin isoisoisäni…”
“Hei, ei mietitä nyt sitä. Pidetään hauskaa!”
“Mm”, Yuji vastasi surullisena samalla kun Hina tarttui häntä kädestä. He astuivat sisään taloon, jonka keittiöstä isä ja äiti tervehtivät tytärtään ja tämän ystävää.
“Hinachi, tervetuloa takaisin kotiin! Oh- Olet tuonut mukanasi Yu-yu:n. Miten koulupäivä meni?” äiti kysyi iloisena. Heti kysymyksen jälkeen hän kuitenkin tajusi, ettei kaikki ollut kunnossa. Yuji näytti väsyneeltä, jopa masentuneen surulliselta.
“Onko kaikki kunnossa?” äiti kysyi varovasti.
“Yujin ukki on kuollut”, Hina paljasti sen jälkeen, kun Yuji oli antanut hänelle luvan nyökkäämällä kevyesti.
Äiti pelästyi. Hän rynnisti saman tien halaamaan Yujia. “Voi mutta sehän on aivan hirveää! Jaksatko sinä? Onko sinulla paikkaa jonne mennä? Olet tervetullut aina meidän kotiimme.”
“Kiitos. Kyllä minä keinot keksin”, Yuji sanoi ja teeskenteli hymyilevänsä. Todellisuudessa hän ei ollut tippaakaan iloinen. Hinan äiti kyllä huomasi tämänkin, mutta halusi antaa nuorisolle hieman aikaa käsitellä tunteitaan.
“Menkää vaikka Hinan huoneeseen. Tuon teille jotain suuhunpantavaa ja kuumaa juomaa. Onko jotain erityistä toivetta?”
“Kahvia. Kaada paljon maitoa ja kermaa ja sokeria”, Hina tokaisi.
“Kahvia. Mustana”, Yuji tokaisi ilmeettömänä.
Yuji tahtoi kovasti olla iloinen, mutta ei vain pystynyt siihen. Menetys oli ollut liian suuri. Hän istuutui kaverinsa sängylle ja iski pään tyynyyn. “En ehkä enää kestä”, hän mutisi. “Mitä minä ihan oikeasti teen nyt? Menenkö minä kadulle asumaan? Mitä syön… kuravelliäkö? En selviydy yksin. Perheeni riistettiin minulta, ja minä aion maksaa samalla hinnalla takaisin”, Yuji sanoi vihaisena ja tunsi suunnatonta ärtymystä kuolemaa kohtaan.
Hina kääntyi ystävänsä puoleen, katsoen häntä huolestuneena. “Hei, en usko, että tuo auttaa nyt yhtään. Viha tuo pelkkää harmia.”
“Ei Hina, viha antaa minulle uskomattoman ilmiömäiset voimat”, Yuji kertoi. “Kerran kun suutuin äidilleni, juoksin talon ympäri kymmenen kertaa putkeen. Voitko kuvitella? Kymmenen! Ja minulla oli todella huono kunto– “
“En minä ihan tuota tarkoittanut, Yuji. Vaan sitä, että jos hyväksyt vihan tunteen kokonaisvaltaisesti, se nielee sinut sisääsi. Se ei anna armoa. Sinä kadut sitä vielä enemmän, ja lopulta se käännyttää sinut mieron tielle. Sinä menetät ihmisyytesi.”
Yuji katsoi käsiään, jotka olivat syvien haavojen peitossa.
“Enköhän minä ole jo ihmisyyteni menettänyt. Lapsena kokemani asiat eivät kaikkoa, vaikka kuinka haluaisin. Ne ovat mielessäni aina.”
“Ymmärrän, mutta on tärkeää erottaa menneisyys ja nykyhetki toisistaan. Vaikka lapsuutesi olikin täynnä traagisia ja surullisia tapahtumia, ei se estä sinua kokemasta tulevaisuutta kirkkaampana. Mennään yhdessä kohti tulevaa, Yuji. Nautitaan ja koetaan elämää yhdessä!”
Yuji vilkaisi Hinaa ja lukitsi katseensa tyttöön. “H-Huh…? M-Mitä tarkoitat?!” poika änkytti. “Oliko tuo… r-roman– t-tista?”
“Hupsu ääliö! N-No ei tietenkään ollut! Yhdessä ystävinä, okei?” Hina totesi nolostuneena. “Aloitetaan tulevaisuus vaikka syömällä äitini ruokaa. Käydään sitten nukkumaan, huomenna on pitkä koulupäivä.”
Yujin mieleen juolahti jälleen se laatikko, se kirottu soittorasia, joka oli yhä hänen repussaan. Hänen teki mieli laittaa Toreador March soimaan, mutta joku hänen päässään käski olla avaamatta rasiaa. Sen vuoksi Yuji kuittasi asian pelkällä olankohautuksella ja jatkoi iltaa ilman että edes mietti repussa olevaa salaisuutta.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi. Kerrankin. Ehkä se tarkoitti muutosta, tai sitten vain uuden ajan alkua. Joka tapauksessa, Yuji ja Hina suuntasivat aamulla kouluun. Yujilla oli yhä soittorasia repussa. Se ei ollut kadonnut mihinkään. Koko yön se oli ollut rauhassa, eikä kukaan sitä häirinnyt. Ja kello 7.30 se oli yhä siellä, missä sen kuuluikin olla.
Ruokatunnilla rasia pysyi visusti paikoillaan, vaikka Yuji jätti repun käytävälle. Ehkä hieman riskialtis pelaus, mutta tässä tapauksessa mitään vakavaa ei onneksi sattunut. Matematiikan tunnilla se pilkotti repusta, mutta Yuji ei jaksanut siitä välittää. Kukaan ei (Hinaa lukuun ottamatta) tiennyt rasiasta.
Eikä saisi tietääkään, sillä koulun jälkeen tapahtuisi niin outoja asioita, ettei niitä uskoisi erkkikään.
Kuuden puuduttavan tunnin jälkeen Yuji ja Hina kohtasivat koulurakennuksen eteen vievällä sillalla. Se oli vankkaa tekoa, ja seisonut paikallaan ainakin viisikymmentä vuotta.
“Olipa taas päivä”, Hina huokaisi. “Ne biologian tehtävät olivat niin syvältä sanonko mistä, että olin lähellä seota.”
“Mmh.”
“Ja se matematiikan tunti… minulla ei ole koskaan ollut yhtä tylsää.”
“Mmmh…”
“Kuunteletko sinä?!” Hina tiuskaisi, joka viimein herätti Yujin huomion.
“Ai mitä? Anteeksi, olin niin syvällä ajatuksissani, etten huomioinut sinua.”
“Niinpä tietenkin… ymmärrän kyllä. Kuolema ottaa koville. Olisin varmaan itse samanlainen, jos olisin paikallasi. Olen pahoillani… en osaa antaa hyvää vertaistukea.”
Yuji raapi päätään. “Osaat sinä. Minä vain… en osaa välillä vastaanottaa sitä. On kulunut päivä isoisoisäni kuolemasta, ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut minuutti sitten… olen siis jäänyt jumiin. Tarvitsen nyt muutoksen elämään!”
“Hankitaan se muutos, vaikka heti. Anna reppusi”, Hina komensi.
“Mitä sinä sieltä?” Yuji kysyi hämmentyneenä.
“Kohta näet. Mennään kouluun sisälle, ettei kukaan näe… me avaamme nyt sen soittorasian.”
Yuji katsoi ystäväänsä hetken, nielaisi, ja lopulta nyökkäsi.
Yuji ja Hina palasivat takaisin koulurakennukseen takaoven kautta. Käytävät olivat jo tyhjentyneet; vain kaukainen siivouskärryn kolahdus rikkoi hiljaisuuden. He kulkivat ripeästi fysiikan luokkaan, siihen vanhaan, jonka loisteputket välkkyivät aina hetken ennen syttymistään. Ovi sulkeutui heidän perässään pehmeästi, mutta ääni tuntui heistä aivan liian kovalta.
Hina veti verhot kiinni. Yuji tarkisti käytävän oven ikkunasta, ettei kukaan ollut tulossa. Ei ollut.
“Hyvä. Avaa se nyt”, Hina kuiskasi.
Yuji laski repun pulpetille ja avasi vetoketjun. Soittorasia tuntui kylmemmältä kuin aamulla, metallinen pinta ikään kuin hengitti. Hän epäröi hetken, sitten nosti kannen.
Klik.
Toreador March lähti soimaan — ensin heikosti, kuin ujona, ja sitten täyteläisenä, vääristyneenä versiona itsestään. Ääni ei täyttänyt huonetta. Huone täytti äänen. Seinät tuntuivat sulkevan läsnäolijat sisäänsä kuin pahimmassa painajaisessa.
Luokan nurkassa varjot alkoivat liikkua. Ne ryömivät. Ne irtosivat kulmista, kerääntyivät yhteen ja venyivät, aivan kuin niillä olisi nivelet. Yksi niistä kohosi seinälle, mutta se ei ottanut mitään muotoa. Se vain oli.
Yuji ja Hina olivat kauhuissaan.
“Hina”, Yuji kuiskasi. “Mitä me oikein teimme?!”
“Älä katso eteenpäin”, Hina vastasi, ääni täristen. “Kuuntele vain musiikkia.”
Mutta musiikki ei ollut enää vain musiikkia. Se tuntui rinnassa, leukaperissä ja silmien takana. Yuji tunsi painon olkapäillään — kuin joku olisi laskenut kätensä hänen päälleen. Sormet olivat liian pitkät. Liian kevyet.
Hän yritti kääntyä, mutta silloin rasia narahti.
Sen sisältä irtosi jotakin.
Se ei ollut kiinteä esine, ei kokonaan savua eikä valoa. Se oli kuin musta, kiiltävä säie, joka värähteli Toreador Marchin tahdissa. Se ampaisi ilmaan, halkoi huoneen, ja ennen kuin Yuji ehti vetää henkeä, se syöksyi hänen suuhunsa.
Hän haukkoi henkeä ja kaatui lopulta polvilleen. Musiikki jatkui.
Yuji tunsi sen sisällään. Ei kipuna, vaan läsnäolona. Ajatus, joka ei ollut hänen. Kylmä, tarkka, utelias ajatus.
Varjot vetäytyivät nurkkiin. Loisteputket välähtivät ja sammuivat hetkeksi, mutta käynnistyivät pian uudelleen.
“Yuji?” Hina kuiskasi ja tarttui häntä käsivarresta. “Mitä sinulle tapahtui?”
Yuji nosti katseensa. Hänen hengityksensä tasaantui. Hän hymyili — mutta tällä kertaa hymy ei ollut iloinen, vaan pahaenteisen pelottava. Yuji nousi hitaasti jaloilleen. Liike oli erikoinen. Liian… “ensikertalainen”. Kuin joku olisi opetellut nousemaan ensimmäistä kertaa. Hänen katseensa lukittui Hinaan.
“Yuji…?” Hina kuiskasi uudelleen ja perääntyi askeleen.
Poika kallisti päätään. Hymy venyi hieman leveämmäksi, ja silmissä välähti outo kiilto, joka ei kuulunut Yujille. Hän otti askeleen eteenpäin.
“Kuinka äänekäs sydän sinulla onkaan”, hän sanoi. Ääni oli yhä Yujin, mutta sanat eivät olleet. “Se hakkaa kuin kello. Kuin kutsu.”
Hina törmäsi pulpettiiin ja kaatui rähmälleen. “Yuji, lopeta! Tuo ei ole yhtään hauskaa!”
Yujin käsi nousi. Ilma tihentyi. Varjot lattialla venyivät kohti Hinaa.
Mutta silloin ikkuna räjähti.
Lasinsirpaleet sinkoutuivat sisään kuin sade, ja samassa jokin tumma hahmo syöksyi niiden läpi. Se osui lattiaan Hinan ja Yujin väliin, liukui polvilleen ja nousi yhdellä sulavalla liikkeellä pystyyn.
“Takaisin”, mies sanoi matalalla äänellä. “Tyttö ei ole sinun.”
Mies levitti kätensä Hinan suojaksi, katse lukittuna Yujion. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä — vain valmiilta.
Yujin hymy säröili. “Ah”, hän sanoi huvittuneena. “Aivan se ja sama mikä aikakausi, te ihmiset olette aina piikkejä lihassani!”
Bruce liikahti ennen kuin lause ehti loppuun. Hän iski kämmenellä ilmaan, ja jokin näkymätön voima paiskasi Yujin taaksepäin. Pulpettirivi kaatui ryskyen.
Yuji nauroi. Se oli lyhyt, kuiva nauru. Hän syöksyi takaisin, nopeammin kuin olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Bruce torjui iskun kyynärvarrellaan, liukui taaksepäin ja vastasi potkulla, joka osui rintaan. Yuji horjahti, mutta ei kaatunut.
“Sinä et kuulu tähän maailmaan”, Bruce murahti.
“Ja silti olen ollut siinä kauemmin kuin sinä”, Yuji vastasi.
Hina, kädet täristen, ryömi pulpettien taakse. Hänen katseensa osui soittorasian metalliseen kylkeen. Se oli pudonnut lattialle ja jatkoi yhä soittoa.
Hina tarttui rasiaan molemmin käsin.
“Sulje se!” Bruce karjui.
“Listin sinut ensin!” Yuji huudahti ja hyppäsi hänen ylitseen nopealla liikkeellä. Hän harppoi kohti Hinaa, mutta tämän onneksi Bruce hyppäsi suoraan kiinni Yujion, taklaten hänet maahan. “Sinä et koske sormellakaan tuohon tyttöön, painajainen!”
“Mäntti! Tulen murhaamaan teidät kaikki! Tajuatteko, tästä tulee massamurha! Kaikki menevät manan maille!” Yuji huusi ja yritti rimpuilla pois Brucen otteesta. Siinä samassa Hina tunki soittorasian väkisin kiinni. Musiikki lakkasi. Yujin alitajunta horjui.
Ei!? Menetän kontrollin… tuo laulu… tämä keho… tämä poika on aika… helvetin vahva…
Yujin keho nytkähti taaksepäin. Hän heilautti päätään ja ravisteli itsensä hereille oudosta tilastaan. “M-Mitä tapahtui? Aivan kuin joku olisi sanonut paikaltani jotain… jotain, mitä en edes tahtonut sanoa. Kävikö sinul– teille – samalla tavalla?” hän kysyi, mutta hämmästeli paikalle tullutta Brucea.
“Ei. Kävitköhän eilen sattumalta Tokion keskussairaalalla? Halusin hakea yhdeltä tutulta soittorasian, mutta sitä ei enää ollut huoneessa”, Bruce mainitsi.
“Oh- kävin. Ukkini kuoli juuri, ja hän antoi rasian minulle perintönä. Tai siis – hän on isoisoisäni. Kutsun häntä vain ukiksi… Kuinka niin? Onko tämä joku ihmeellinenkin esine?”
Hina ja Bruce vilkaisivat Yujia hämmentyneenä.
“Yuji. Jotain sinussa muuttui äsken. Puhutko sinä nyt vai se hirviö?” Hina kysyi varoen Brucen selän takaa.
“Mikä hirviö? Häh? Olen aivan ulapalla, selventäkääs nyt vähän! Vaikka sinä, mies… mitä ystäväni tarkoittaa, kun hän sanoo ‘se hirviö?’”
Bruce huokaisi syvään ja vei Yujin istumaan läheiselle pulpetille.
“Älä nyt pelästy, mutta…”
“... soittorasian henki kirosi sinut.”