Yuji katseli ympärilleen. Vanhoja reliikkejä ja japanilaisia koristeita riippui seiniltä. Seuraavaksi Bruce johdatti heidät avoimeen tilaan, jonka keskellä oli suuri laatikko. Sensei avasi sen hitaasti.
“Saanen esitellä… “
“... painajaistyökalut!”
Yuji hämmästyi. “Mitä ne ovat? Miten ne funktioivat?”
“Mahtava kysymys. Painajaistyökalut on tehty varta vasten painajaisten tuhoamista varten – nimi kertoo jo kaiken! Älkää kuitenkaan käyttäkö näitä työkaluja vapaa-ajallanne, sillä ne ovat lumottuja, ja valtavan voimakkaita.”
“Nuo veitset näyttävät teräviltä”, Hina totesi katsoessaan kahta pientä tikaria, jotka möllöttivät laatikon pohjalta.
“Ne ovat kunai-veitsiä, ja ne kykenevät sinetöimään painajaisen paikoilleen. Täten muiden on helpompi tappaa painajainen lopullisesti”, Bruce selitti. “Tuossa taas on varjojen miekka, jonka käyttäjä kykenee kutsumaan hyviä painajaisia, suojelushenkiä. Ja nuo ovat mustan salaman nunchakut, jotka luovat voimakkaan – tietenkin mustan – salaman vihollisen niskaan.”
“Entä tuo viikate?” Yuji lisäsi.
“Se on minun aseeni”, Bruce vinkkasi. “Sen avulla sieluja erotetaan toisistaan. On mahdollista, että voisin saada Zagrielin ulos sinusta… tosin, saattaisit kuolla, sillä Zagriel on maailman voimakkain painajainen. Sielujen viikatetta käytetään tapauksissa, jossa painajainen on riivannut ihmisen, ja muuta tapaa pelastamiseen ei ole.”
Kaikki hiljenivät ja katsoivat Brucea.
“Nyt kun olen esitellyt nämä työkalut, voisin jakaa ne teille. Uskon, että kykenette käyttämään niitä vastuullisesti. Mutta mikäli ette, työkalu kyllä tajuaa sen. Se satuttaa teitä, jos käytätte sitä väärin. Niin lumous toimii.”
“Ethan – vanhin oppilaani, ryhmän puolustaja. Sinulle minä annan varjojen miekan. Kutsut sen avulla apujoukkoja ja suojelet Yujia ja Hinaa.”
Ethan nyökkäsi ja kumarsi. Bruce siirtyi eteenpäin.
“Hina – ryhmän aivot ja taktinen suojelija – sinä saat kunai-veitset, joiden avulla annat Ethanille ja Yujille strategista tukea.”
Hina katsoi veitsiään tyytyväisenä ja nyökkäsi.
“Ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä – Yuji – hyökkääjä, joka ei vaaroja pelkää. Ensisijaisesti suuntaat taisteluun epäröimättä, eikö niin?”
“Tietenkin!” Yuji huusi innoissaan saadessaan nunchakut käsiinsä.
“Te puolustatte Tokiota rikollisilta ja painajaisilta. Lopullinen tavoitteemme on pelastaa mahdollisimman monta ihmistä, ja saada Zagriel kukistettua. Ottakaa hetken happea, tulen pian kertomaan teille ensimmäisestä tehtävästänne. Arnoldsin donitsit eivät odota!”, Bruce sanoi ja poistui takahuoneeseen herkuttelemaan.
Yuji, Hina ja Ethan jäivät istumaan suureen tilaan.
Aluksi he olivat hiljaa, mutta ajan myötä Yujin kiinnostus Ethania kohtaan heräsi.
“Miten sinä päädyit tänne?” hän kysyi.
“Minä? Voi, se on pitkä tarina. Vanhempani olivat hirveitä – suorastaan armottomia. He pitivät minua pilkkanaan. Joivat kaikki päivät ja rällästivät yöt. Jäin yksin. Sitten eräänä päivänä tapasin mestari Brucen kadulla. Hän otti minut hoiviinsa ja kasvatti omana poikanaan”, Ethan kertoi liikuttuneena. “Entä te? Tiedän vaan Zagrielin tilanteesta, mutta teidän alkuperänne ovat minulle yhä hämärät.”
Hina aloitti. “Jouduin mukaan Yujin takia… mutta en valita. Pidän kamppailulajeista ja taistelemisesta, joten kaikki siihen liittyvä on tervetullutta. Tulen rakastavasta perheestä; pikkuveli ja vanhemmat tulevat kanssani hyvin toimeen.”
Ethan hymyili. “Olet onnekas. Meillä ei Yujin kanssa taida olla aivan samanlainen kohtalo…”
“Ei tosiaan”, Yuji huokaisi ja valmistautui kertomaan tarinansa. “Isäni kuoli kun olin pieni. Äitini oli alkoholisti, ja usein satutti minua epähuomiossa tai jopa tahallaan. Äiti häipyi, ja minut laitettiin isoisoisäni luokse hoitoon. Hän kuoli kaksi päivää sitten, ja nyt olen suoraan sanottuna puilla paljailla.”’
“Hirveää. Mutta hei, ethän sinä ole puilla paljailla – sinulla on Bruce ja meidät”, Ethan totesi. “Olen kuitenkin pahoillani, että jouduit kokemaan tuon kaiken… voin samaistua.”
“Kiitos Ethan”, Yuji sanoi ja hymyili pienesti.
Siinä samassa Bruce ryntäsi huoneeseen, kasa purtavaa käsissään. “Yoo! Täällä olisi nälkäisille oppilaille hieman donitseja ja hiukopalaa! ‘Crackers’ -merkkisiä suolakeksejä!”
Oppilaat näyttivät vakavilta.
“Mikä on? Eikö maistu? Ei siinä, saan enemmän!” Bruce naurahti ja tunki donitsin kokonaisena suuhunsa.
“Eh- keskustelimme juuri aika syvällisistä asioista. Ehkä myöhemmin.”
“Hyvä. Katsokaapas tätä. Printtasin kuvan samalla kun hain ruokaa.”
Bruce lätkäisi puiselle pöydälle printatun kuvan, jossa mies piti pientä tyttöä kädestä ja käveli tämän kanssa kadulla.
“Mitä siitä? Isä ja tytär, aika söpöä”, Hina tokaisi huvittuneena.
“Älä koskaan sano söpöksi ilman kontekstia. Tässä kuvassa on yakuzan johtoportaassa oleva Giovanni D’Maestri ja hänen kaappaama lapsi, Abby Mitchell. Olen yrittänyt pelastaa tyttöparkaa jo monta viikkoa, mutta yakuza tietää minut. En siis pääse sisään mihinkään sen tukikohdista. Tarvitsen apuanne.”
Yuji nyökkäsi. “Tehtävä on siis vaarallinen. Meidän täytyy pelastaa lapsi.”
“Käy sääliksi. Miten noin pieni lapsi on saattanut joutua rikollisjärjestön uhriksi…?” Hina mietti.
“Mitchell saattaa olla ihmiskaupan uhrina. Epäilen, että hänen vanhempansa ovat myyneet hänet yakuzalle. Se selittäisi erilaiset sukunimet.”
Hina kauhistui. “Ei voi olla… miten joku voi omistaa niin kauheat vanhemmat?! Maailma on nykypäivänä aivan liian julma!”
Bruce oli samaa mieltä. “Lapset ovat aina prioriteettimme. Muistakaa pelastaa jokainen lapsi, joka tarvitsee mielestänne apua.”
He jäivät hiljaisiksi. Ilma huoneessa tuntui raskaalta, aivan kuin joku olisi laskenut näkymättömän painon heidän harteilleen. Kuvassa oleva tyttö ei ollut enää vain kasvot paperilla – hänestä oli tullut vastuu.
Yuji puristi nyrkkinsä yhteen.
“Minä vannon”, hän sanoi matalasti. “Minä vannon, että pelastan hänet keinolla millä hyvänsä. Vaikka menettäisin henkeni, pelastan tuon tytön!”
Hina nosti katseensa Yujia päin. Hänen silmissään paloi tuttu päättäväisyys, mutta nyt siinä oli myös vihaa.
“Me haemme hänet pois. Ihan sama, mitä se vaatii.”
Ethan nyökkäsi hitaasti. Hän ei sanonut heti mitään, mutta hänen kätensä puristui varjojen miekan kahvan ympärille. Varjo tuntui vastaavan kosketukseen, ikään kuin se olisi kuunnellut.
“Yakuzalla ei ole aavistustakaan, kehen he sotkeutuvat.”
Bruce katsoi heitä yksi kerrallaan. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta suupielessä käväisi pieni, hyväksyvä hymy.
“Hyvä. Te ette ole enää vain oppilaita. Tästä hetkestä lähtien te olette ryhmä.”
Yuji astui askeleen eteenpäin ja laski kätensä pöydälle, aivan kuvan viereen.
“Minä vannon, että Abby Mitchell pääsee pois sieltä elävänä. Jos yakuza seisoo tiellä… me kävelemme heidän ylitseen.”
Hina laski kätensä hänen kätensä päälle.
“Yhdessä.”
Ethan seurasi perässä.
“Yhdessä.”
Bruce nyökkäsi.
“Menkää. Ottakaa soittorasia mukaan. Mutta varokaa, Zagriel voi olla arvaamaton…”
Typerät ihmiset… tietenkin minä olen arvaamaton. Älkää aliarvioiko voimiani, Zagriel mutisi Yujin päässä.