Samaan aikaan Tokiossa, Yakuzan päämajassa…
Kellari oli kylmä, valkoinen ja liian puhdas. Seinät hohtivat loisteputkien valossa, ja metallipöydät oli asetettu riviin kuin sairaalassa. Mutta tämä ei ollut sairaala.
Abby istui tuolilla. Hänen ranteissaan oli ohuet, lähes huomaamattomat kahleet, joihin oli kaiverrettu outoja symboleja. Ne hehkuivat himmeästi, mustan ja violetin sävyissä. Tyttö vapisi, mutta ei itkenyt enää – kyyneleet oli käytetty loppuun jo tuntikausia sitten.
“Pulssi on tasainen”, sanoi poika nimeltä Koichi ja katsoi mittaria. Hän oli nuori mies, tuskin kahtakymmentä vanhempi, musta puku päällään ja yakuzan tunnus kaulassaan. Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta värisi epämiellyttävästi.
“Liian tasainen, jos minulta kysytään.”
Monika Mashiro, hänen siskonsa, seisoi pöydän toisella puolella kädet ristissä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa oli sidottu tiukalle poninhännälle, ja hänen katseensa porautui Abbyyn kuin tämä olisi ollut koe-eläin.
“Se tarkoittaa vain yhtä asiaa”, Monika sanoi kylmästi. “Tyttö on yhteensopiva.”
“Yhteensopiva minkä kanssa?” Koichi kysyi, vaikka tiesi vastauksen.
Monika hymyili. Se ei ollut iloinen hymy.
“Painajaisten.”
Hän astui lähemmäs ja nosti pienen metallisen esineen pöydältä. Se muistutti kaulakorua, mutta sen keskellä oleva musta kivi sykki elävästi.
“Giovanni haluaa tuloksia. Ja nopeasti. Tämä lapsi… hän resonoi. En ole nähnyt mitään tällaista.”
Abby nosti katseensa. Koichi epäröi hetken. Hänen kätensä pysähtyi ilmassa.
“Monika… ehkä tämä riittää tältä päivältä. Hän on vasta—”
“—yksitoista”, Monika keskeytti. “Juuri siksi hän on täydellinen.”
Hän kumartui Abbyn tasolle.
“Kuulehan, Abby. Sinä olet tärkeä. Paljon tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan. Pian tapaat taas sen suuren miehen. Giovanni D’Maestrin. Hän pitää sinusta.”
Abby tunsi kylmän aallon kulkevan selkäänsä pitkin.
“En halua tavata häntä enää”, tyttö sanoi hiljaa.
Monikan hymy leveni.
“Valitettavasti se ei ole sinun päätöksesi.”
Koichi huokaisi ja käänsi katseensa pois.
“Milloin me lähetämme hänet?”
“Pian”, Monika vastasi. “Erittäin pian. Kunhan viimeinen koe on tehty.”
Hän katsoi Abbya vielä kerran, silmissään kiilto, jossa oli enemmän kuin pelkkää julmuutta. Se oli kunnianhimoinen, ilkeä katse.
“Tämä lapsi”, Monika jatkoi hiljaa, “on avain johonkin paljon suurempaan kuin yakuza. Hänen avullaan voimme tienata elantomme koko loppuelämän ajalta! Enää koskaan meidän ei tarvitse huolehtia rahasta, veliseni!”
Monika pyöritteli metallista esinettä sormissaan.
“Tämä esine on vanha malli”, hän sanoi. “Peräisin ennen sotia toimineelta painajaisorganisaatiolta. Sen nimi on Gakun ydin.”
Koichi katsahti häntä terävästi.
“Hetkinen… tuo on painajaistyökalu.”
“Kyllä, alun perin”, Monika nyökkäsi. “Sen tehtävä oli tunnistaa painajaisille herkkä sielu ja suojata sitä. Mutta kun sinetöinnit poistetaan ja ydin käännetään—”
Hän käänsi kiveä. Musta sykintä muuttui nopeammaksi.
“—se ei enää suojele. Se avaa oven.”
Abby veti jalkansa lähemmäs itseään.
“Älkää… lopettakaa!”
“Hmm… mietitäänpäs… EI lopeteta! Saat leikkiä leluilla tämän jälkeen.”
Koichi epäröi.
“Giovanni käski meidän tarkkailla, ei rikkoa häntä.”
“Giovanni haluaa tuloksia”, Monika vastasi kylmästi. “Ja minä aion kuunnella mestaria ja antaa ne.”
Hän painoi ytimen Abbyn rintaa vasten.
Huoneen lämpötila romahti hetkessä.
Loisteputket räpsähtelivät, ja seinien varjot alkoivat liikkua vasten valoa. Ne eivät liikkuneet luonnollisesti, vaan nykien, kuin joku vetäisi niitä näkymättömistä langoista. Abbyn hengitys kiihtyi.
“Veli…” tyttö kuiskasi. “Se toimii.”
Koichi otti askeleen eteenpäin.
“Monika, lopeta—”
Silloin Abby huusi.
Huuto ei ollut korkea, vaan syvä. Sellainen, joka ei kuulu lapsen kehosta. Varjot repesivät irti seinistä ja kiertyivät Abbyn ympärille, mutta eivät hyökänneet – ne polvistuivat.
Monikan silmät suurenivat.
“Uskomatonta… hän ei muutukaan painajaiseksi.”
“Mitä hänestä tulee?” Koichi kysyi hiljaa.
Monika hymyili hitaasti.
“Lucifer. Nouse, saatanan langennut enkeli! Sanansaat–” Monika karjui, mutta hänen lauseensa katkesi kesken kaiken. Vahva energia virtasi hänen sisälleen ja hän kaatui maahan pelosta täristen.
“S-Se… se puhui minulle! S-S-Saatana käski minua pysyä kaukana tytöstä!”
“Mitä?! Oletko seonnut!” Koichi karjui ja ojensi siskolleen auttavaa kättä. “Luitkohan liikaa niitä kauhuromaaneja… ei mitään saatanaa ole olemassakaan. Mitä ihmettä tapahtui?”
He katsoivat maahan lentänyttä Gakun ydintä.
“Se kärähti. Abby menetti tajuntansa. Mutta mikä saattoi aiheuttaa tällaisen reaktion? Miksi Abby vastusti ytimen kirousta? Miksi hän ei muuttunut painajaiseksi?”
“Paljon kysymyksiä… kannattaa kirjata vihkoon. Mutta Monika, emme voi jatkaa kokeiluja enää tänään. Meidän on annettava tytön levätä.”
Monika pyöräytti silmiään. “Niin kai sitten. Mutta huomenna saat nähdä, kun teen viimein ratkaisevan käänteen tutkimuksessamme. Luon ensimmäisen keinotekoisen painajaisen.”
Ilta oli laskeutumassa Tokion ylle, ja yakuzan päämaja kohosi kadun päässä kuin musta temppeli. Raskaat portit, vartijoita, kameroita.
Yuji pysähtyi kadun kulmaan.
Nuoret näyttivät… vääriltä.
Kolme nuorta, kaksi 17-vuotiasta ja yksi 18-vuotias. Vyötäröillä roikkuivat kunai-veitset, varjojen miekka ja nunchakut, joiden metallipinta nieli valoa. Ohikulkijat hidastivat askeliaan. Joku kaivoi puhelimen esiin. Joku toinen kuiskasi.
“Tämä ei ole huomaamatonta”, Hina mutisi. “Me näytämme ihan—”
“—rikollisilta”, Ethan täydensi.
Yuji kiristi otettaan nunchakuista. Musta salama välähti hetkessä, ikään kuin ase olisi reagoinut hänen sydämenlyönteihinsä.
“Abby on tälläkin hetkellä tuolla sisällä. Ihan sama, mitä muut ihmiset ajattelevat, meidän on päästävä sisään.”
Hina vilkaisi rakennusta ja sitten Yujia.
“Meillä ei ole suojaa. Jos tämä menee pieleen—”
“—niin me improvisoimme”, Yuji vastasi.
Ethan sulki silmänsä hetkeksi. Varjojen miekka värähti, ja hänen jalkojensa juureen ilmestyi heikko, suojeleva kehämäinen varjo.
“Minä pystyn luomaan suojan yakuzan tunareita vastaan.”
Hina veti syvään henkeä ja asetti kunai-veitset valmiiksi. “Hyvä. Sitten mennään sisään.”
Juuri silloin Yuji jähmettyi.
Hänen päänsä sisällä jokin liikahti.
Hän on lähellä, ääni kuiskasi. Tuo lapsi… hän loistaa kauniisti.
Yuji pudisti päätään.
“Zagriel… ole hiljaa.”
En, ääni vastasi, huvittuneena. Voi olla, että tarvitsette minua. Typerät työkalunne eivät auta teitä… ette edes osaa käyttää niitä, Zagriel nauroi ilkikurisesti.
“Opimme sen lennosta. Ei huolta”, Yuji sanoi Zagrielille.
“Kenelle oikein puhut?” Ethan hämmästeli.
“Zagrielille. Ettekö kuule häntä?”
“Ei. Ehkä hän puhuu vain mielessäsi.”
Todellakin puhun. Hahaha!
SItten he lähtivät liikkeelle.
Yakuzan päämajan portit seisoivat suljettuina. Kaksi vartijaa päivystivät niiden edessä, kädet takin taskuissa. He eivät ehtineet sanoa sanaakaan, kun Ethan astui eteenpäin ja iski varjojen miekan kärjen maahan.
Ilma värähti.
Vartijoiden varjot irtosivat heidän jaloistaan ja nousivat ylös kuin mustat, venyvät olennot. Ne kietoutuivat miesten ympärille, sitoivat kädet ja suun ennen kuin huuto ehti muodostua. Vartijat kaatuivat polvilleen, silmät laajenneina kauhusta.
“Ne eivät ole kuolleita”, Ethan sanoi nopeasti. “Varjot vain pitävät heidät paikoillaan.”
Hina tuijotti näkyä hetken sanattomana.
“Hyvä tietää.”
He juoksivat porttien ohi ja sisään rakennukseen.
Aula oli valtava. Marmoria, kultauksia, kalliita tauluja seinillä. Ja pysäyttävän hiljaista. Hina nosti kätensä merkiksi pysähtyä.
“Kuulitteko tuon?”
Askelten ääniä. Lukuisia. Kuin armeija juoksisi heitä kohti.
Hina heitti ensimmäisen kunai-veitsen.
Veitsi viilsi ilmaa äänettömästi ja iskeytyi käytävän kulmasta ilmestyvän miehen rintaan. Ei verta. Sen sijaan miehen keho jähmettyi, kuin joku olisi pysäyttänyt ajan hänen ympärillään. Musta sinetti levisi veitsen ympärille, ja mies kaatui selälleen liikkumattomana.
“Se toimi…” Hina kuiskasi. Hänen äänessään oli sekä helpotusta että kauhua.
“Kaksi tulee vasemmalta!” Yuji huusi.
Hän pyöräytti nunchakuja. Metallin kilahtelu muuttui matalaksi jyrinäksi, ja musta salama repesi ilmaan. Se iski lähintä yakuzan sotilasta vasten, paiskaten tämän seinään niin, että marmorilaatat halkesivat.
Yuji tunsi valtavan voiman käsivarressaan.
Nautitko? Zagriel kysyi lempeästi.
“Pidä suusi kiinni”, Yuji murisi ja iski uudelleen.
Kolmas mies yritti ampua aseella kohti Ethania, mutta poika oli jo liikkeessä. Varjojen miekka viilsi ilmaa, ja lattialta nousi suojelushenkiä – hahmoja, jotka muistuttivat ihmisiä, mutta olivat läpikuultavia ja silmiltään kirkkaasti hohtavia. Ne syöksyivät miehen eteen ja mursivat aseen ennen kuin laukaus ehti lähteä.
Hengitys höyrysi heidän kasvoillaan.
“Me… me teemme tätä oikeasti”, Hina sanoi. “Me taistelemme.”
“Ei pysähdytä nyt”, Yuji vastasi. “Abby odottaa. Odottaa niin, että—”
Lisää miehiä. Nyt oikealta. Yuji latasi nunchakuja ja pyöräytti niitä ilmassa. Miehet lensivät yhteen kasaan ja kaatuivat maahan hetkessä.
“Tämä on hyökkäys!” yksi miehistä ärjyi ja painoi punaista hälytintä, joka lähetti koko taloon evakuointi-ilmoituksen.
“Seis kaikki! Emme halua mitään pahaa, mutta epäilemme tässä talossa tapahtuvaa laitonta ihmiskauppaa! Jollette halua satuttaa itseänne, antautukaa heti paikalla!” Ethan huusi. Useat yakuzan jäsenet kuuntelivat, mutta jotkut juoksivat silti pois paikalta.
Hina kävi hakemassa veitsen miehen kehosta. Se vapautti hänet jälleen liikkumaan. Mies pötki pakoon ja haukkui Hinaa kohtuuttomaksi ämmäksi.
“Hyvä ettei veitsi tehnyt mitään sinulle… mutta minä näköjään tein! Yritin vain suojella, hei!” Hina karjui miehen perään.
“Eristetään rakennus. Nyt”, Ethan käski ja laski miekasta tulleet suojelushenget rakennuksen käytäville. “Ja te siellä!” hän jatkoi, osoittaen muutamaa miestä aulassa, “Oletteko nähneet nuorta tyttöä? Ehkä noin kymmenen ikävuoden tienoilla.”
“N-No tuota…”
Yuji juoksi miesten luo ja vilautti nunchakuitaan. “Missä. Tyttö. On…?”
Oho! Nyt aloit jo uhkailemaan!
Miehet tärisivät. “T-Tätä taloa johtaa k-kaksikko… heidän nimensä o-ovat K-Koichi ja M-Monika… kulkekaa käytävä päähän, sitten vasemmalle ja viimeinen ovi oikealta!”
“Kiitos!” Yuji huudahti ja lähti heti juoksuun.
“Perään!” Hina kiljahti.
“Ei enää kauaa!” Ethan totesi juostessaan.
He lähestyivät ovea. Kaksikymmentä metriä. Kymmenen metriä. Viisi. Ja sitten, ovi oli heidän edessään. He nappasivat kahvasta kiinni ja ovi lensi sepposen selälleen. Yuji rynnisti sisään härän lailla.
“Abby me olemme nyt—”
Sen ovenavauksen jälkeen Yuji, Hina ja Ethan saivat tietää, että ____ oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.