Hina ja Ethan saapuivat paikalle. He avasivat Yujin repun ja kaivoivat sieltä vanhan Regina -mallisen soittorasian. Abby hämmästeli rasiaa keskittämällä siihen katseensa, kun Hina laski sen hennosti maankamaralle.
“Oletko valmis?” hän kysyi vienosti.
“Olen”, Yuji vastasi ja sulki silmänsä. Sitten Hina laittoi soittorasian käyntiin. Ensin Yujin kasvoille muodostui hymy; sitten ilkikurinen nauru pärähti käyntiin hallissa. Se kantautui joka kolkkaan, ja peitti aivan kaiken. Kun poika lopulta avasi silmänsä, ne eivät olleet enää ruskeat, vaan verenpunaiset ja hyytävän pelottavat. Ne loistivat. Pimeyttä. Tuskaa. Kipua.
Zagriel oli kontrollissa ensimmäistä kertaa.
“Kehtaatte siis koskea sieluuni… on teillä otsaa”, Zagriel ivaili.
Monika pysähtyi paikoilleen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelkoa. Ei normaalia pelkoa, vaan jonkin muinaisen ja pahantahtoisen demonin sykähdyttävää kärsimystä. Sellaista, joka sai veren kiertämään nopeammin ja sydämen tykyttämään entistäkin kovemmin.
“Kuka sinä olet?” tyttö kysyi demonilta. Zagriel vastasi kysymykseen naurulla.
“Minulla on ollut ajan saatossa lukuisia nimiä: Masamune Mori, Painajaisten ruhtinas, Kaaoksen kuningas, mutta sinulle minä olen Zagriel. Ja koska niin röyhkeästi ja epätasa-arvoisesti menitte ja loukkasitte minua ja isäntääni, saatte kokea tekniikkani sen täydessä kokonaisuudessaan, hyvä neiti”, Zagriel sanoi ja kumarsi. Hän sulki silmänsä ja paransi Yujin kädet hetkessä. Ne kasvoivat täysin samanlaisiksi kuin hetki ennen niiden tippumista maahan.
“Ah. Paljon parempi. Mihin jäimmekään. Ai niin…”
Ja sitten helvetti repesi. Zagriel syöksyi Monikan kimppuun; avuton tyttö lensi hetkessä kovaan betoniseinään. Hän yritti vastustaa demonia, mutta tuloksetta. Zagrielin nauru kaikui tilassa, jossa pienikin kuiskaus kuului normaalin puheen lailla. Veri lensi, kun Monikaa retuutettiin muinaisen kuninkaan toimesta.
Zagrielin kyky – Painajaistekniikka: Parsinta. Hän pystyy pelkällä käden heilautuksella tuhoamaan mitä tahansa materiasta koostuvaa. Lisäksi hänellä on kyky korjata kaikki rikkomansa, tai jo aiemmin rikkinäisenä ja/tai hajonneena ollut materia. Korjaamiskyky pätee myös ruumiinosiin – kuitenkin sillä ehdolla, että Zagrielin täytyy muistaa millaiselta kyseinen ruumiinosa näytti ennen sen tuhoutumista.
Huom. Parsinnalla ei ole rajoja, ja Zagriel pystyykin tuhoamaan/korjaamaan asioita niin nopeasti kuin suinkin haluaa. Kyky ei vahingoita käyttäjän kehoa millään tavalla. Ainoa tapa voittaa tämä kyky on olla nopeampi kuin Painajaisten ruhtinaan voimakkain viilto (kulkee Mach II:sen nopeudella; n. 686 m/s, 2446 km/h).
Ilmoille kajahti huuto: “Parsinta: Poikkileikkaus!”, ja hetkessä Monikan vasen käsi irtosi hänen kehostaan. Siinä samassa yksi raiposta tippui maahan, ja tuhoutui Zagrielin seuraavasta kosketuksesta.
“Voi vittu!” Monika kiljaisi yrittäessään paeta Zagrielia. Pakoreittiä ei enää ollut. Saatanan varjo seurasi häntä joka kolkkaan. Zagriel löysi hänet, veti mukanaan kuin nukkea, iski kehoon monta kertaa voimakkaita iskuja, ja lopuksi paiskasi maahan satojen kilometrien tuntinopeudella. Ihme, että Monika hengitti yhä…
Zagriel napsautti sormiaan ja Abby ilmestyi suoraan hänen syliinsä. Monika heilautti raippaa, tähdäten teräaseen suoraan nuorta tyttöä kohti. Juuri ennen kuin se osui, Zagriel leikkasi sen kahtia ja hävitti eetteriin. Monika oli tyrmistynyt, mutta Zagriel lopetti hänen puheensa lyhyeen.
“Jos sinä yrität koskea vielä tähän tyttöön, tapan sinut. Itse asiassa, tapan koko perheesi. Veljesi, äitisi, isäsi… mieti, mitä he ajattelisivat juuri nyt… ‘Voi ei, tyttäremme on lasten hyväksikäyttäjä!’ Olet sekaisin. Sinua ei voi kukaan enää korjata. Olet menettänyt ihmisyytesi, eivätkä argumenttisi johda enää minkäänlaisiin johtopäätöksiin. Puheistasi ei saa selvää, koska olet niin syvällä kuplassa, ettei sinua voi siitä enää herättää. Pilasit elämäsi, kun sekaannuit yakuzaan. Sinulla oli varmasti hyvä elämä… kaduttaako? Alennuit hyödyntämään lasta… miten oksettavaa ja sairasta. Olet yhteiskunnan pohjasakkaa”, Zagriel totesi pettyneenä ja napsautti taas sormiaan. Tällä kertaa Abby siirtyi Hinan ja Ethanin luo.
Monika jäätyi, eikä kyennyt tekemään yhtään mitään. Zagrielin sanat koskettivat häntä. Ne riipivät hänen sydäntään ja mieltään ja jokaista solua hänen kehossaan.
Yhtäkkiä Zagriel katosi.
“Mitä minä tunnen juuri nyt…” Monika mietti.
“En minä tiedä… mutta ainakin pian sinuun iskee… Parsinta: Tuhatosainen viilto”, Zagriel murahti ja sivalsi Monikan kehon yhdeksäänsataan eri osaan. Hänestä ei jäänyt jäljelle edes märkää länttiä, sillä Zagriel hävitti kaiken materian. Loput sata viiltoa iskivät suoraan Koichiin, joka kaatui rähmälleen lentokopterissa. “Sisko! Ei… sisko! EI! EI! EI!” hän huusi hysteerisenä.
“Sano terveisiä helvettiin, sinä omahyväinen ja ylimalkainen lutka”, Zagriel naurahti ja horjahti askeleen taaksepäin. “Kappas… Toreador March loppuu näillä näppäimillä. On aika vaihtaa kontrolli Yujille. Et sitten oksenna, poju. Ensi kertaan.”
Toreador March loppui, Zagriel vaihtoi kontrollin, ja Yuji oksensi. Verta oli joka paikassa. Näky oli kuvottava.
“Minä… annoin tämän tapahtua”, hän kuiskasi äänettömään tyhjyyteen. “Minä annoin sen tytön kuolla! Jos en olisi menettänyt käsiäni, näin ei olisi koskaan tapahtunut!” Yuji karjaisi ja oksensi maahan toistamiseen.
Zagriel tuhahti hänen mielessään.
Erikoinen tapa sanoa kiitos, mutta hyväksytään. Odotan sinulta kuitenkin paljon enemmän, poju. Et voi olla näin heikko jatkoa ajatellen!
“Minä… heikko? Jouduin kestämään aika paljon!” Yuji huudahti peloissaan ja nousi ylös maasta.
Koichi horjui lentokopterin ovella. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät verestivät. Hän ei itkenyt enää — kyyneleet olivat loppuneet jo silloin, kun Monika katosi olemattomiin. Hän käänsi katseensa vielä kerran alas halliin, Yujin suuntaan.
Se katse ei ollut pelkkää vihaa.
Se oli tyhjyyttä, joka oli täyttynyt pakkomielteellä.
“Muista tämä hetki”, Koichi sanoi käheällä äänellä, joka hädin tuskin kuului roottorien käynnistyessä. “Muista kasvoni. Minä tulen vielä takaisin. Ja silloin… silloin minä tapan sinut! Vaikka se olisi viimeinen tekoni tässä maailmassa!!”
Sitten hän löi luukun kiinni.
Raskas metallinen kolahdus kaikui hallissa, ja hetkeä myöhemmin yläpuolella oleva valtava kattoluukku alkoi avautua. Kylmä yöilma syöksyi sisään, ja helikopteri nousi hitaasti ylöspäin, sitten nopeammin, ja lopulta se oli vain pieni piste taivaalla — ja sitten ei sitäkään.
Yuji seisoi paikallaan pitkään. Hänen kehonsa tärisi vielä, ei kylmästä vaan siitä, että joku muu oli käyttänyt hänen kehoaan tappamiseen. Hänen käsiensä ympärillä oleva veri oli jo alkanut kuivua, mutta hän ei uskaltanut katsoa käsiään liian pitkään, sillä pelkäsi pahojen muistojen tulevan jälleen mieleen.
Hina rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä.
“Se… on ohi”, hän sanoi varovasti, kuin peläten, että liian kova ääni voisi herättää kaiken sen pahuuden uudelleen henkiin.
Ethan nyökkäsi hitaasti. Varjojen miekka hänen kädessään liukeni pois, kuin helpotuksesta huokaisten, ja hän laittoi sen vapisevilla käsillä selkäänsä. “Tältä erää”, hän lisäsi matalalla äänellä. “Mutta tuo mies… hän ei valehdellut.”
Yuji ei vastannut. Hän kääntyi Abbyn puoleen.
Tyttö seisoi Hinan ja Ethanin välissä, kyyristyneenä, kädet vapisten. Hänen katseensa poukkoili lattian verijäljistä Yujin kasvoihin ja takaisin, kuin hän ei olisi vielä täysin varma, oliko kaikki oikeasti ohi.
Yuji laskeutui hitaasti polvilleen hänen eteensä.
“Abby”, hän sanoi, ääni käheänä ja rikki. “Se on ohi. Kukaan ei satuta sinua enää.”
Abby nielaisi. “Sinuun sattui… paljon”, hän kuiskasi. “Ja minä näin… hirveitä asioita. Luulin, että kuolen niissä huoneissa.”
Yuji puristi kätensä nyrkkiin. “Anteeksi. Olen niin pahoillani. Minun olisi pitänyt ehtiä paikalle aikaisemmin. Minun olisi pitänyt—”
Hina astui väliin ja laski kätensä Yujin olkapäälle. “Ei”, hän sanoi napakasti. “Lopeta. Katso häntä.”
Yuji nosti katseensa.
Abby oli ottanut askeleen lähemmäs. Hän epäröi hetken — ja sitten halasi Yujia, puristi häntä niin kovaa kuin hänen pienestä kehostaan irtosi. Hänen itkunsa ei ollut enää hysteeristä, vaan sellaista, joka syntyy vasta kun on turvassa.
“Oh– en minä– en minä tehnyt mitään päätähuimaavaa…” Yuji änkytti.
Ethan naurahti. “Kas kas kas, Yujista taisi tulla suuri sankari!”
Älkää peitelkö totuutta… minähän se pelastin tytön ja listin sen oksettavan luuskan, Zagriel karjui Yujin mielessä. Harmi vain, ettei kukaan kuullut hänen suloista ääntään…