Yuji ja Abby joulutunnelmissa! (Jouluaaton kuvitus 2025)
Hetkeä myöhemmin ulkona…
“Olen aivan rättiväsynyt”, Yuji sanoi hengästyneenä kävellessään suurta mäkeä ylös Abby selässään. “Kuinka kauan vielä??”
“Brucen talo on aivan nurkan takana”, Hina selitti ja vauhditti ystäväänsä antamalla takaapäin vauhtia.
“Kuka se Bruce on?” Abby kysyi varovasti puoliunisena.
“Kiltti tyyppi. Ei samanlainen kuin ne tohelot entisessä kodissasi”, Yuji sanoi, ja pakotti hymyn kasvoilleen. “Hän on… paras sensei mitä voi vaan pyytää, ja taatusti myös mukava sinua kohtaan.”
“Mutta se ketku Ethan… poliisit olisivat voineet hoitaa likaisen työn, mutta ei… sinun piti jäädä sinne heidän kanssaan!” Yuji tuskaili ja miltei kaatui.
“Varovasti, ettei Abbylle käy mitään.”
“Voiko minulle käydä jotain?!”
Yuji vilkaisi Hinaa, ja sitten Abbya. “Ei! Ei ei ei! Hina tässä vain… oli vähän huolimaton sanoissaan. Sinä olet nyt turvassa, Yuji pitää siitä huolen.”
Abby hymyili, mutta vaipui uneen juuri silloin, kun he saapuivat Brucen talon ovelle.
“Nyt… hiiren hiljaa. Jos hän herää, minä…”
Hina kyykistyi alas ja nappasi avaimen maton alta. Hän avasi oven hitaasti ja erittäin varoen. Yujin ja Hinan yllätykseksi koti oli pimeä. Missä Bruce oli? Oliko hän lähtenyt auttamaan Ethania ja poliiseja?
Yhtäkkiä kaikki valot räpsähtivät päälle, ja joku huusi:
“YLLÄTYYYSS!”
Se oli Bruce. Koko talo oli koristeltu serpentiinillä ja söpöillä pinkeillä koristeilla. “Tervetuloa uuteen kotiin, Abbyseni!” Bruce huusi innostuneena.
Yuji jähmettyi.
Olohuone oli täynnä ilmapalloja; pöytä notkui Arnoldsin donitsirasioista, sipsejä lojui joka paikassa, ja paikan päällä oli jopa kakku, jonka päälle oli kirjoitettu hieman vinosti: SANKAREIDEN VUOKSI.
Ja keskellä kaikkea seisoi Bruce, juhlahattu päässään, leveä hymy kasvoillaan ja donitsi kädessä.
“NO NIIN! KATSOKAAS KETKÄ LÖYSIVÄT PAIKALLE!”
Hiljaisuus kesti tasan kolme sekuntia.
Sitten Yuji räjähti.
“MITÄ HELVETTIÄ, BRUCE?!” hän karjui niin, että Abbyn jalat heilahtivat hänen selässään. “ME TAISTELIMME HENGESTÄMME! MINULTA LÄHTI KÄDET! ZAG—!”
“—hei hei hei”, Bruce keskeytti rauhallisesti ja otti donitsista haukun. “Sait ne takaisin, otaksun.”
“SE EI OLE POINTTI!” Yuji jatkoi. “SINÄ OLIT TÄÄLLÄ SYÖMÄSSÄ DONITSEJA KUN ME—!”
Hina ehti väliin ennen kuin Yuji oikeasti räjähti.
“Yuji. Hengitä.”
Bruce huokaisi, laski donitsin alas ja katsoi heitä vakavammin. “Kuule. Jos olisin tullut mukaan, yakuza olisi tunnistanut minut heti. Te ette olisi päässeet edes sisään. Tämä oli teidän tehtävänne.”
Hetken Yuji näytti siltä, että aikoi vielä väittää vastaan.
Sitten Abby liikahti hänen selässään.
“Oli… kivaa”, tyttö mumisi unisena. “Tuoksuu hyvältä.”
Se riitti Yujille.
Hän lysähti eteisen penkille. “Totta puhuen… olen aivan liian väsynyt huutamaan. En jaksa enää.”
Bruce virnisti. “Arvasin. No kuitenkin, haluatteko donitseja? Ne ovat lempiruokaani!”
“Se on tainnut jo tulla selväksi…” Yuji kuiskasi Hinan korvan hiljaa ja laski Abbyn sohvalle. “Tahdotko donitsin, tai kaakaota? Voin tuoda!”
“Kyllä kiitos!” tyttö huudahti iloisena.
“Kappas… karkkihammasta taitaa kolottaa. Antoivatko ne ilkeät miehet sinulle edes karkkia?” Bruce kysyi huolestuneena.
“Voitko uskoa – eivät antaneet! Söin jotain leipää, hyi olkoot! Minä vihaan vaaleaa leipää!” Abby valitti Brucelle. Sensei naurahti.
“Entä ruis—”
“—Onko teillä ruisleipää?! Antakaa! Oi antakaa sitä heti! Minulla on niin nälkä, että voisin syödä vaikka tämän koko talon!”
“Yuji! Tee muutama voileipä meidän pienelle sankarille!” Bruce karjaisi keittiöön.
Yuji iski päänsä pöytään. “Ja vielä lisää velvollisuuksia… edes Zagriel ei ole minua auttamassa…”
Nyt en ainakaan auta, luuseri. —ahaha!
Talo täyttyi hiljalleen arkisemmasta äänimaailmasta: jääkaapin ovi kolahti, ja vedenkeitin alkoi hurista. Talon lämpö tuntui suorastaan ihanalta, kuin se olisi tarttunut ihoon ja alkanut sulattaa yön kylmyyttä pois.
“Oikeasti… ruisleipää?” Yuji mutisi levittäessään voita paksuille viipaleille. “Kaiken tämän jälkeen—”
“—ruisleipä on tärkeää palautumisen kannalta!” Bruce huuteli olohuoneesta täysin vakavana. “Kuitua, voimaa, elämänhalua!”
“Sinä keksit tuon juuri nyt”, Hina totesi kuivasti ja istahti pöydän ääreen.
Abby istui vastapäätä. Hän roikkui tuolilla innokkaana, silmät kiiltäen, kun Yuji laski lautasen hänen eteensä.
“Syö rauhassa”, Yuji sanoi kiltimmin kuin oli puhunut koko iltana. “Täällä ei kukaan vie ruokaa nenäsi edestä. Tai no… ehkä Ethan saattaisi, mutta hän ei ole nyt täällä.”
Abby nyökkäsi vakavana ja haukkasi ruisleipää. Hetken kuluttua hänen ilmeensä kirkastui.
“Tämä on… ihan parasta”, hän julisti suu täynnä.
“Mukavaa että tykkäät”, Yuji vastasi ja nojautui läheiseen kaappiin. Hän huomasi vasta nyt, kuinka koko keho vapisi hennosti väsymyksestä. Adrenaliini oli vihdoin hellittänyt.
Sitten vi kävi.
“Anteeksi että kesti!” kuului hengästynyt ääni.
Siinä paha missä mainitaan…
Ethan astui sisään, takki vinossa, hiukset sekaisin ja kasvoilla ilme, jossa helpotus ja uupumus taistelivat keskenään. “Sinivuokot ottivat tilanteen haltuun. En halua nähdä raporttia koskaan.”
Hina nousi heti ja antoi hänelle kevyen iskun olkapäähän. “Kestipä kauan. Täällä on kunnon kestit, ja missaat puolet niistä…”
“Joo joo”, Ethan huokaisi ja hymyili väsyneesti. Sitten hän huomasi Abbyn. “Hei.”
Abby vilkaisi häntä hetken arvioivasti. “Hetkinen… sinä olet se ketku!”
Ethan räjähti nauruun. “No onpa reilua!”
Bruce ilmestyi heidän väliinsä ja työnsi Ethanin käteen donitsin. “Syö. Selviät sillä.”
“Hei, tämä on sokerinen! Suolapala on parempaa”, Ethan protestoi.
“Sokeri on parempaa!” Bruce intti.
He istuivat lopulta kaikki saman pöydän ääreen. Donitseja, ruisleipää, kaakaota. Keskustelu poukkoili oudolla mutta lohdullisella tavalla: Ethan kertoi poliisien ilmeistä, kun nämä näkivät hallin; Hina naljaili Brucen juhlakoristeille; Bruce väitti vakavissaan, että serpentiini parantaa traumaa.
Abby kuunteli kaikkea hiljaa, välillä nauraen, välillä vain katsellen. Yuji huomasi, kuinka hänen hartiansa olivat vähitellen laskeutuneet. Tyttö ei enää ollut yhtä jännittynyt kuin aiemmin.
Ja lopulta kaakaomuki oli tyhjä, ruisleivästä jäi vain murusia, ja Abbyn silmät alkoivat painua kiinni.
“Taitaa olla nukkumaanmenoaika”, Hina sanoi lempeästi.
Bruce nyökkäsi ja viittasi käytävää pitkin. “Käytävän päähän ja viimeinen ovi vasemmalta. Siellä on ihka oma huoneesi!”
“Oma huoneeni?” Abby toisti hiljaa.
“Juuri niin.”
Yuji nousi ylös ja nosti Abbyn syliinsä. Tyttö ei vastustellut lainkaan, vaan painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hina käveli heidän edellään ja avasi oven huoneeseen: vaaleat seinät, pehmeä sänky, pieni yölamppu ja ikkunalaudalla pehmolelu, jonka Bruce oli ilmeisesti kaivanut jostain vuosien takaa.
Abby henkäisi. “Kaikki tämä… minun vuoksi?”
Yuji laski hänet sängylle ja veti peiton varovasti tämän ylle. “Nuku rauhassa. Olet turvassa.”
Abby katsoi häntä hetken pitkään. “Yuji?”
“Niin?”
“Oletko sinä… minun perhettäni?”
Kysymys osui suoraan sydämeen. Yuji nielaisi.
“Olen”, hän vastasi lopulta. “Jos sinä haluat.”
Abby hymyili ja sulki silmänsä.
Oven sulkeuduttua hiljaa Yuji jäi käytävään seisomaan. Hän nojasi seinään ja hengitti syvään. Kaikki oli yhtäkkiä hyvin hiljaista.
Se tuntui Yujista oudolta. Abby… oli erilainen kuin kaikki muut. Hän muistutti kovasti häntä itseään. Tyttö oli tuttu, vaikka Yuji ei koskaan ollut nähnyt häntä.
“Olenko hullu”, Yuji sanoi ääneen ja huokaisi. “Ehkä olettamukseni osuu täysin väärään. Mutta mitä jos hän on—”
“Mitä sinä pohdit?” Hina kysyi yllättäen Yujin takaa.
“AAAH! Pelästytit minut, Hina! Ei kun… Abbya vain mietiskelin… minusta hän on omituinen.”
“Huh? Minusta hän on söötti!”
“Ei sillä tavalla omituinen… Tarkoitan nyt, että hänellä on tietynlainen yhteys minuun – tai vaihtoehtoisesti Zagrieliin. Hän ei tunnu pelkäävän, vaikka makaa välillä käytännössä itse painajaisten ruhtinaan sylissä. Voin tuntea sen… Abby kykenee vastustamaan painajaisia. Hänellä on erikoisia voimia.”
“Ymmärrän. Itsekin olen huomannut tiettyjä poikkeamia. Hän on kovin arka, mutta helposti lähestyttävä ja kiltti persoona”, Hina totesi hymyillen.
“... Mutta silti. Meidän välillä on yhteys. Voin tuntea sen.”
Yuji kääntyi ympäri.
“Menetkö nukkumaan?” Hina kysyi.
“Menen. Minun täytyy sulatella tätä kaikkea. Nähdään aamulla.”
Hina nyökkäsi, hymyili vielä nopeasti ja nappasi takkinsa naulakosta.
“Lähden tästä kotiin. Huomenna on koulua, vaikka maailma miltei kaatuikin”, hän huokaisi leikillisesti.
“Kiitos kaikesta”, Yuji sanoi vilpittömästi.
“Sinä kiität aina liikaa”, Hina vastasi ja vilkutti ennen kuin sulki oven perässään.
Talo hiljeni. Bruce ja Ethan vetäytyivät omiin huoneisiinsa, ja käytävän valot sammuivat yksi kerrallaan. Yuji jäi hetkeksi seisomaan portaikon yläpäähän, katse suunnattuna Abbyn huoneen oveen. Hän kuunteli. Hiljaista. Tasainen, rauhallinen hengitys kuului oven takaa.
“Ei hätää”, hän toisti mielessään.
Yuji meni omaan huoneeseensa ja rojahti sängylle vaatteet yllään. Katto näytti tavallista vaaleammalta, tai ehkä se oli vain hänen mielensä, joka oli pitkästä aikaa kevyempi. Hän sulki silmänsä.
Ehkä en ole hullu, Yuji ajatteli. Ehkä kaikki ei ole sattumaa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän nukahti ilman painajaisia. Unessa ei ollut verta, ei särkyviä huutoja, ei Zagrielin naurua. Ei mitään epämukavaa.
