Novelli: Ninjan tie!!
Ninjan tie!!
Olipa kerran kaukaisessa maassa paikka, jota Pyörremetsäksi kutsuttiin. Nimi tuli siitä, että metsä muodosti “spiraalin” mitä lähemmäs sen keskustaa mentiin. No kuitenkin, metsän siimeksessä oli yksi ainoa kylä: Pyörrekylä. Siellä asui noin kaksisataa ihmistä – kaikki siis tunsivat toisensa jotakin kautta.
Mikä teki Pyörrekylästä erikoisen? No se, että siellä koulutettiin ninjoja. Vuosisatojen ajan siellä oltiin koulutettu tytöistä ja pojista legendaarisia sotureita, jotka haastoivat vaaroja ja pahoiksi muuttuneita ninjoja ylpeinä.
Yhtenä päivänä kylässä tapahtui kuitenkin jotain omituista. 13-vuotias poika nimeltä Masaki Mizumoto – kylän nuorisoon kuuluva huligaani – kähvelsi ninjajohtajan muinaisen aarteen huvin vuoksi. Siis pelkästään sen takia, että hän saisi hiukan lisää jännitystä elämäänsä.
Manakivi -nimellä tunnettu esine sujahti Masakin taskuun kuin itsestään. Poika naurahti ja liukui kattoa pitkin ninjaliikkeiden avulla. Häntä jahdanneet kolme ninjaa eivät mahtaneet hänelle mitään. Masaki oli aivan liian vikkelä heille.
“Lällällää! Koittakaas nyt saada kiinni!” Masaki kikatti juostessaan ympäri katuja.
“Tuo uuno saa vielä maksaa! Mitähän juippi on nyt ryövännyt?! Ties vaikka ninjajohtajan suurimman aarteen!”
Masaki kuuli ninjojen puheen. “Tuo tyyppi on harvinaisen oikeassa…”
“Tämä on matkasi pää!”
“RÄÄK!” Masaki kiljaisi. Yksi ninjoista oli juossut katolle ja kiertänyt hänen eteensä.
“Ryöstösaalis tänne!” ninja karjahti vaatien Masakia ojentamaan kätensä.
“E-Ei minulla mitään ole!”
“Turha yrittää! Hiivit salaa suuren ninjajohtajan piirongin laatikolle ja ryöväsit yhden kallisarvoisimmista esineistä mitä tästä kylästä löytyy!”
Lopulta Masaki joutui taipumaan. Ninjat näyttivät niin vihaisilta, että hänen oli yksinkertaisesti vain ojennettava manakivi, joka pojan vasemmassa taskussa sattui lymyilemään. Mutta vaikeudet eivät vielä olleet ohi…
“Sinä lähdet mukaamme”, yksi ninjoista tiuskaisi ja nappasi Masakia niskasta.
“Hei! Hei odottakaa! E-Eikö tätä voitaisi ratkaista tässä! E-Ei tarvitse viedä ninjajohtajan pakeille! Odot—”
Viiden minuutin päästä…
“—takaa… Noh, se pyyntö taisi olla yhtä tyhjän kanssa. Herra ninjajohtaja, mitä mies! Miten… menee?”
Ninjajohtaja näytti vihaiselta. “Masaki, otaksun?”
“Just se!”
Hän ärisi. “Sinä ketku… luuletko voivasi kouluttautua suureksi ninjaksi, jos riivaat kylän asukkeja päivästä toiseen? Toissapäivänä sotkit riisikauppiaan kojun sellaiseen kuntoon, että hänelle menee taatusti puoli kuuta sen korjaamiseen!”
“Ai niin se tapaus… se oli puhdas vahinko, herra!”
Ninjajohtaja jatkoi ärisemistä. “Se oli tahallista! Täysin tahallista ja sellaista käytöstä, jota vain ei voi missään tilanteessa hyväksyä! Masaki, minä olen nyt tosissani… olet tehnyt viimeisen kuukauden aikana KUUSIKYMMENTÄ jekkua! Kutsuit niitä… käk– ei, keo– ÄH, aivan sama.”
“Ai tarkoitat varmaan källejä! Wow! Olen rikkonut oman ennätykseni!” Masaki riemuitsi ja taputti käsiään yhteen. “Ensi kuussa sitten seitsemänkymmentä, tai ehkä jopa kahdeksankymmentä, jos sille päälle satun!”
Paitsi että…
Ninjajohtaja nousi ylös tuoliltaan. Hän näytti vakavammalta kuin koskaan aiemmin.
“Siihen tulee nyt loppu. Källien aikakausi on ohi, NYT.”
“Mitä?? Ei… ei se voi olla! Eiih EIIIIHH!” Masaki nauroi ja tippui tuoliltaan maahan. Hän kieri ja hakkasi käsiään maahan, sillä oli niin huvittunut tilanteesta. “Ja miten… miten pystytte estämään minua tekemästä källejä? Ette mitenkään, hyvä herra! Jatkan vaikka maailman ääriin asti! Kukaan ei minua pysty estämään!!”
Ninjajohtaja naurahti. “Et tiedäkään millainen ässä minulla on hihassani. En tiedäkään, kenen luo minä sinut lähetän!”
“Nyt alkoi pelottamaan! Ha-ha… mitä sinä muka oikeasti voisit tehdä?” Masaki ihmetteli.
“Huomisesta lähtien sinä et enää palaa luokkaasi. Sijoitan sinut täysin uudelle luokalle. Kylän paras shinobi-ninja, sensei Takeshi – tunnetkin varmaan jo hänet – aloitti taannoin työn opettajana. Hänen tehtävänsä on kouluttaa – yllätys yllätys – suuria ninjoja. Mutta miten hän pärjää huligaanien kanssa?”
“Se nähdään huomenna”, ninjajohtaja vinkkasi silmää ja pyysi alemman tason shinobeja nostamaan Masakin ylös maasta. “Ehkä sinun kannattaisi nyt mennä nukkumaan. Huomisesta saattaa tulla rankka päivä…”
Masaki virnisti. “Vai rankka? Tulen tänne huomisen jälkeen. Sitten saat nähdä, kun sensei Takeshi anelee armoa! Hän ei tule kestämään minua päivääkään!”
“Sehän nähdään.”
Seuraava päivä koitti. Aurinko nousi. Masaki heräsi. Koulu alkoi. Mutta tällä kertaa ei normaalisti. Masaki ei syönyt muroja ja kävellyt toiseen kerrokseen koulurakennuksessa, joka oli kirkkaanpunainen ja koristeltu shinobin myyttisellä suojaussinetillä, vaan tällä kertaa osoitteena oli ensimmäisen kerroksen kaikkein vähiten käytetty huone. Se huone, jota käytettiin ennen vankilana niille, jotka kehtasivat kääntyä Pyörrekylän ninjoja vastaan. Aivan, Masaki tiesi jo heti kättelyssä, että tulevat tunnit tulisivat olemaan… vähintään rankkoja.
“RASAVILLI”, Masaki luki luokan yläpuolella olevasta kyltistä. “Laitetaanko minut erityisluokalle? Kiitos vain, “suuri ninjajohtaja”! Tällaista käytöstä minä en salli!”
Kun Masaki ryhtyi nojaamaan oveen ja kuuntelemaan mitä huoneesta kuului, ovi avautui yllättäen ja poika kellahti kumoon. Ovi painui kiinni. Kolme silmäparia tuijottivat Masakia, kun poika yritti päästä ylös maasta.
“Tervetuloa, rasavilli poika.”
“Uh– hei vain, keitäs te oikein olette?!”
Masaki katsoi tyttöä, jolla oli hunajankeltaiset hiukset ja poikaa, jonka hiukset olivat täysin mustat. Hän näytti jokseenkin pelottavalta.
“Reina”, tyttö sanoi.
“Michi”, poika vastasi tuhahtaen.
“Oookeii… Itse olen Masaki, ja minua ei tässä kylässä kukaan pysty pelästyt—”
“—AAAAHH!!” Takeshi karjaisi Masakin viereltä niin lujaa, että poika hyppäsi ilmaan ja pakeni luokan perälle. “Mitä sanoitkaan? Ensimmäinen oppitunti: älä koskaan nuolaise ennen kuin tipahtaa. Se, mikä pätee jäätelön kanssa, pätee myös oikeassa elämässä”, Takeshi selosti. “Jos todella haluatte valmistua ninjoiksi, teidän on löydettävä itsekuria. Sellaista itsekuria, jonka avulla erityinen energianne saadaan muutettua shinobin ja kunoichin mahtipontiseksi mana-energiaksi!”
“Öö… mitä se sellainen mana-energia on?” Masaki ihmetteli.
“Pölkkypää. Sitä roskaa on kaikkien meidän kehossa. Se on vähän kuin elämän energiaa, jonka avulla ninjatekniikoiden esittäminen on helpompaa”, Michi kertoi.
“Katsos poikaa! Osaathan sinä!” Takeshi huudahti.
“Äh. Kuulostaa tylsältä. Ehkä joskus kuulin siitä oppitunnilla, mutta… taisin luntata kokeessa Nemiltä, joten en oppinut yhtikäs mitään!” Masaki leveili.
“Sinähän esität kovaa poikaa, mutta katsotaanko millainen olet todellisuudessa?” Michi tiuskaisi.
Masaki hämmentyi, mutta päätti vastata samalla mitalla takaisin. “Voi päivänsäde, mistä saisinkaan päivittäisen annoksen huomiota?!”
Tuntia oli kulunut tasan yksi minuutti ja Masaki ja Michi olivat jo kuonot vastakkain! Rivaliteetti… se oli syntynyt. Se oli syntynyt niin nopeasti, ettei Reina voinut kuin vain huokaista poikien lapselliselle toiminnalle.
“Ope, voisitko erottaa nuo kaksi”, Reina käski.
“En. Annetaan heidän nokitella toisilleen. Tulevat muuten näkemään, ettei se lopulta johda yhtään mihinkään”, Takeshi kuiskasi tytön korvaan ja katsoi seuraavat 15 minuuttia Masakin ja Michin tuimia, yhteistyöhaluttomia katseita.
Sitten mitta oli hänenkin osaltaan tullut täyteen.
“Kumpi teistä haluaa suuren ja kermaisen täytekakun?”
“Minä!”
“Älä anna sitä Michille, minä tahdon kakun!”
Takeshi hymyili. “Saatte kaikki tänään herkutella suurella täytekakulla, jos autatte minua yhden asian kanssa…”
“No?” kaikki kolme oppilasta kysyivät samaan aikaan.
“Kylästä katosi viime yönä pyöreä kivi, jota kutsutaan manakiveksi. Se on koko kylän tärkein esine. Sillä aikaa, kun muut luokat työskentelevät ninjaopintojen parissa, me pengomme koko kylän perusteellisesti. Etsimme kaikki mahdolliset johtolangat jotta se kivi löytyy. Koska jos näin ei tapahdu, olemme aivan saatananmoisissa vaikeuksissa.”
“Ope kiroili!” Masaki huomautti.
“Kas kun en sitä huomannut…” Michi huokaisi.
“Pojat!” Reina huomautti.
Masakin mieltä kalvasi yksi asia. Hän oli edellisenä päivänä ryövännyt samaisen kiven. Ja jos se onnistui 13-vuotiaalta valkoisen pannan ninjalta, se onnistuisi keneltä muulta tahansa. Kivi oli naurettavan helppo varastaa. Se oli aina samassa paikassa, sillä vanha ninjajohtaja varmaan hävittäisi sen muuten. Masaki ei raaskinut kertoa mieltään vaivaavasta asiasta Takeshille, mutta tämä huomasi poikaa painavan asian jo ennen yhtäkään sanaa. Tai tarkemmin; hän tunsi sen.
“Masaki, sinun aurasi värähtelee.”
“Mikä aura?” Reina kummasteli.
“Jokainen ninja omaa auran. Se on ympärillä kiertävää mana-energiaa. Jos se poikkeaa tavanomaisesta, jotain on tekeillä, yleensä mielessä. Mitä mietit?” Takeshi kysyi hellävaraisesti.
Masaki tiesi, että nyt ei kannattaisi valehdella. Jos se kivi oli oikeasti niin tärkeä, joku voisi vielä olla vaarassa, mikäli hän jättäisi tiettyjä asioita kertomatta.
“Minä ryöväsin eilen sen kiven”, Masaki sanoi yhtäkkiä.
“MITÄ?! Olisit sanonut sen heti. Annapas se minulle.”
“No tuota”, Masaki aloitti, “tässä onkin nyt jännittävät tilanteet… Minä palautin sen eilen. Kylän shinobit saivat minut kiinni ja minut pakotettiin antamaan kivi takaisin ninjajohtajalle. Annoin sen ja menin kotiin. Siinä se. Minulla ei ole kiveä. Ja nyt puhun muuten totta!”
Takeshi nyökkäsi. “Kyllä minä uskon sinua.”
“Minä en”, Michi vastasi sivusta.
“Olen skeptinen… mutta yleensä uskon siihen mitä Takeshi minulle sepittää… joten luotan sanaasi, Masaki!” Reina hihkaisi.
“Kiva kuulla! Ja Michi… mulla ei oikeasti ole sitä! Tutki vaikka joka kolonen, kunhan et sitä yhtä reikää mene sörkkimään…”
“Perverssi jätkä!” Takeshi naurahti ja nappasi Masakia olkapäiltä. “Olet hyödyksi rasavilleille tuolla hervottomalla huumorillasi!”
“Hah-hah-hah…” Masaki naurahti. Hetkinen… en onnistu suututtamaan häntä? Mistä kiikastaa? Aikaisemmat opet ovat hokeneet perkelettä tuon tuosta. Mutta tämä Takeshi… hän todella kestää mun piikittelyä!
“No, oppilaat. Mennään rellestämään”, Takeshi totesi ja avasi luokan oven. Masaki ja Reina juoksivat innoissaan ulos. Michi asteli sieltä puolestaan suorastaan melankolisella tavalla.
Sitten alkoi etsiminen. Kyläläisten kojuista, taloista ja metsän laidalta. Mutta vaikka nuoret ninjat etsivät mistä tahansa, kiveä ei näkynyt. Se oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
Masaki kyllästyi ja päätti lähteä tapaamaan ystäväänsä Nemiä. Hän tiesi, että tällä oli harjoitukset omassa luokassa, mutta halusi siitä huolimatta pitää ystävälleen seuraa.
Masaki katseli ikkunan ulkopuolelta Nemin potkuja ja lyöntejä.
Voi kun minä olisin nyt tuolla, hän ajatteli mielessään. Eihän tää oo mitään ninjan työtä… Takeshin määräämä teko on kuin orjatoimintaa!
Masaki huokaisi.
Oli tylsää.
Niin tolkuttoman tylsää.
Reina ja Michi olivat etsineet koko kylän. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Ei merkkejä, ei silminnäkijöitä, ei informaatiota.
Kop kop kop. Masaki koputti Nemin luokan ikkunaan. Kun tyttö huomasi pojan, juoksi hän oitis ikkunalle ja avasi sen sepposen selälleen. “M-Masaki? Mitä sinä täällä teet? Luulin, että olit kipeänä? Mikset ole tunnilla?”
“Nyt tulee aivan liikaa kysymyksiä! Tämä on niin pitkä tarina, että sitä voi olla vaikeaa uskoa… mutta lyhyesti: ninjajohtaja vaihtoi luokkaani, sillä ryöväsin jonkun manakivi -nimisen esineen. Ja palautin sen kiven, mutta nyt se on taas kadoksissa! Ei ole minun syytäni!”
Nemi pudisti päätään. “Voi Masaki… menet aina tunkemaan lusikkasi mitä ihmeellisimpiin soppiin.”
“Se on mun luonne, enkä voi sille mitään! Olen intohimoinen seikkailija… eikä mikään typerä kivi voi pilata tätä päivää!”
“MASAKI!” kuului katutasolta.
“JOO JOO, TULLAAN TULLAAN!” poika vastasi takaisin, kääntyi ympäri, ja tippui katolta päistikkaa sensei Takeshin viereen.
“Ei kai sinuun sattunut?!” Nemi kysyi peloissaan. Masaki nosti peukkua ja hymyili maankamaralta.
“Ei käynyt kuinkaan”, hän huikkasi takaisin.
Nemi hymyili ja palasi sitten takaisin harjoituksiin.
“... mutta yllätti kyllä aika pahasti…”
“Masaki. Ystäväsi ovat työn touhussa, mikset sinä ole?” Takeshi hämmästeli ja yritti potkia poikaan vauhtia.
“Kaikki paikat on jo etsitty. Ei tässä kylässä mitään kiveä ole”, Masaki mutisi turhautuneena.
“Joskus täytyy tutkia ihan joka kolonen – kääntää jopa kivet ympäri.”
Masaki hymähti. “No tuo on jo ihan uutta! Ja hullua! En mä yksittäisiä kiviä ala kääntämään!”
“Jos et ala, kaikki on vaarassa. No. Hopi hopi.”
Ja sitten Takeshi lähti. Odottaen, että Masaki pistäisi tuumasta toimeen ja ryhdistäytyisi. No, puolen tunnin päästä kaikki kivet oltiin käännetty. Yllätys yllätys: ei manakiveä missään.
“EN JAKSA ENÄÄ!” Masaki huudahti voipuneena ja lyyhistyi läheiselle niitylle. Nemi istuu kotonaan, syö vähän jätskiä ja pitää hauskaa… mä makaan täällä orjatyössä! Onko tämä nyt sitten reilua?! hän mietti käärmeissään.
“Masaki”, kuului ääni hänen viereltään, “tiedän tunteen.”
Se oli Michi.
“Michi? Säkin olet täällä… ei sitä hiivatin kiveä löydy. Mitä me edes tässä enää aikaa tuhlataan, pistetään pillit pussiin tältä päivältä!”
“Pölvästi, ei se noin yksinkertaista ole. Mitä jos maailma tuhoutuu sen takia, ettemme löytäneet yhtä mokomaa kiveä? Jos kohtalomme on oikeasti kiinni siinä, löydämmekö me sen vai emme?” Michi pohdiskeli ärsyyntyneenä.
“Pojat, pojat!” kuului ääni kylästä.
Reina juoksi heidän luokseen väsyneenä ja kaatui suoraan Masakin päälle. “Tämä… saa riittää! Nyt mulla meni viimeisetkin halut tulla ninjaksi! On aika luovuttaa!”
“Olikohan tää virhe…” Masaki pohdiskeli. “Jos oltaisiin vaan jääty löhöilemään sohvalle…”
Mutta sitten Michi – järjen ääni – nousi ylös niityltä ja ryhtyi takomaan kahden ninjaoppilaan päähän kunnolla järkeä.
“Oletteko ihan tärähtäneitä? On Pyörrekylän velvollisuus, että uusia ninjoja koulutetaan! Jos luovutatte näin helpolla, olette lälläreitä! Vätyksiä! Pelkureita! Meidän on jatkettava, jatkettava kunnes rystyset ovat verillä ja silmät vuotavat sitä samaa elämän eliksiiriä! Eihän tämä voi niin mennä, että Takeshi hoitaa kaikki likaiset työt meidän puolesta! Katsokaa itseänne ja sanokaa, ettette ole säälittäviä!”
Masaki ja Reina tuijottivat toisiaan hölmistyneinä.
“Vau… olet runollinen”, Masaki naurahti.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä”, Michi ärähti. “Mennään hetimiten ninjajohtajan luo. Hän saattaa tietää, mitä on tekeillä, ja sitten auttaa meitä.”
Masaki ja Reina kohauttivat olkapäitään. “Ei kai meillä muutakaan tekemistä ole”, tyttö tokaisi ja venytteli käsiään. “Mua kyllä väsyttää aika lailla, et haluaisin vain—”
“LÄTTY KIINNI!” Michi karjaisi. “Sinä lusmu! Nyt hoidetaan tämä homma pois alta, sitten saat vaikka levätä koko viikonlopun!”
Michi nappasi ystävien paidoista kiinni ja raahasi heidät ninjajohtajan talon ulko-ovelle.
Oli hiirenhiljaista.
“Onkohan tää normaalia? Yleensä sen kissa pitää ääntä…” Masaki pohti.
“Eh– en tiedä. Mutta nyt mennään sisään.”
Michi koputti oveen kaksi kertaa. Ei vastausta.
“Onko sillä vanhuksella kuulossa jotain vikaa?” Michi mietti raivoissaan. “KUMMA JOS EI KUUUULE!!”
…
Ei vieläkään vastausta.
“Sietäisit olla hieman kiltimpi. Pojat, mitä ninja nyt tekisi? Aivan… menisi vaikka AUKI OLEVASTA IKKUNASTA sisään! Herätys nyt!” Reina huudahti jo ollessaan ilmassa. Hän taiteili itsensä kuistin katolle ja valmistautui menemään sisälle taloon. Pojat seurasivat perässä.
“Pitääkö pitää kädestä, et sua ei vaan ala pelottaa…” Masaki nauroi. Michi pidätti myös omaa nauruaan.
“Shush–! Kuunnelkaa… hurinaa”, Reina sanoi ja osoitti sisälle taloon.
“REINA VA—” Masaki ehti sanoa, ennen kuin terävä shuriken lensi suoraan ikkunasta. Reina kerkesi vain kiljahtamaan, mutta Michi sai vedettyä kätensä väliin ja otti osuman heittotähdestä.
“Oletko kunnossa?” Masaki kuiskasi hiljaa.
“No perkele, miltä näyttää vatipää? Ai saatana, se on syvällä lihassa!” Michi huudahti.
“Kas, kas, kas”, kuului talon sisältä.
Kolmikko jäätyi. He pystyivät vain katsomaan, kun ninjajohtaja nosti Takeshi-sensein ilmaan ja piti tätä kuristusotteessaan. Reaktiot olivat huimia.
“Mitä aktuaalista?!?!?!”
“Herra ninjajohtaja, mitä tämä merkitsee?!”
“Tuo on petturi! Varmasti viereisen kylän ituhippejä!”
Ninjajohtaja hymyili ja heitti sitten Takeshin huoneen nurkkaan. Hän nauroi vihamielisesti ja laittoi käden vasempaan taskuun. Hän kaivoi sieltä jotain. Jotain, joka oli sileää ja karkeaa samaan aikaan… jotain, jota ninjaoppilaat olivat etsineet koko päivän…
“Tuo varasti oman kiven…? Ei tee järkeä…” Reina mutisi.
“Tekeehän. Se tekee täydellisesti järkeä. Miettikää nyt, hän on kylän vahvin ninja… ihmekös tahtoo kaiken voiman yksin itselleen!” Michi huusi ja otti taisteluasennon.
“Hahaha! Te ötökät ette ole edes pikkurillini veroisia”, ninjajohtaja nauroi. “Voitte koittaa, mutta ette voittaa. Minä pidän manakiven itsellä—”
Michi aloitti taistelun heittämällä kunai-veitsen, joka kimmotti manakiven pois ninjajohtajan kädestä. Sitten hän rynnisti valtavalla voimalla kylän voimakkaimman ninjan päälle ja alkoi käyttämään ninjutsua tätä vastaan.
“Kamppailulajeja… yllättävää”, johtaja hymyili väistellessään Michin potkuja ja lyöntejä. “Mutta odotas kun koet tämän…”
“Mana Punch!”
Valtava voima kohdistui suoraan Michin kehoon. Kylänvanhin iski hänestä ilmat pihalle. Poika lensi seinään niin kovalla nopeudella, että Masaki ja Reina ehtivät hädin tuskin käsittää tilannetta.
“MICHI–!!”
Mutta hän ei lannistunut. Vaikka verta valui ja hampaat kalisivat, Michi nousi ylös kuin leijona, yrittäen taklata ninjajohtajan maahan. “Sinä piru! Kadut vielä päivää jona kolkkasit minut!”
“Ha-ha-ha! Voi sinua…”
Nauraen silkasta jännityksestä, ninjajohtaja otti Michin paidasta kiinni ja ryhtyi heittelemään häntä ympäri ämpäri kuin räsynukkea. Aina kun Masaki tai Reina yrittivät tulla väliin, ninjajohtaja iski heihin kahta kovemmin.
“Mikä neuvoksi?” Masaki mietti. Mieti kovemmin Masaki, MIETI! Mikä on sen heikko paikka? Ei sillä ole! Kaikki iskut mitä suoritamme ovat merkityksettömiä!
“Masaki! Tähtää sen jalkoihin, minä kroppaan!” Reina neuvoi.
Masaki nyökkäsi ja hyppäsi ilmaan, suorittaen lopulta taijutsun avulla liikkeen ninjajohtajan jalkoihin. Mutta mana ei tehostanut liikettä millään tavalla. Se sama voima, joka virtasi ninjajohtajan kehossa, ei virrannut Masakin nyrkeissä. Tai oikeastaan virtasi, mutta poika ei ollut vielä harjoitellut sitä tarpeeksi, että se näkyisi millään tasolla hänen liikkeissään.
Ninjajohtaja nappasi Masakin niskasta ja heitti tämän Michin päälle.
Reina yritti omaa tekniikkaa, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän päätyi samaan kasaan kuin Masaki ja Michi.
“Ahahahaa! Olette toivottomia!” ninjajohtaja ilkkui. “Ette osaa edes perustekniikoita! Minua säälittää, että olette edes joutuneet näin toivottoman mestarin oppilaiksi!” hän karjaisi ja osotti maassa lojuvaa Takeshia, joka oli pyörtynyt.
“Mestari! Mestari ei!” Reina kiljui. “Me… me mokattiin! Me tehtiin virhe kun ei yritetty tarpeeksi kovaa! Meidän olisi pitänyt etsiä manakiveä tarkemmin… vielä enemmän, olla luovuttamatta… nyt emme ole edes ensimmäisen tason shinobin veroisia…!!”
Masaki nousi seisomaan. “Ei. Älä ajattele noin”, hän sanoi totisena. “Kaikki tekee virheitä, ja niistä on vain opittava.”
Silloin Michikin kiinnostui Masakin puheesta.
“Kuule, ninjajohtaja. Voit olla päivän vahvin shinobi, mutta jos sydämesi on ontto, häviät silti.”
Ninjajohtaja lopetti räkätyksensä. “Hm–? Mitä tarkoitat? Liiskaan teidät tässä ja nyt! Teistä ei jää jäljelle palastakaan!”
“Hakekaa manakivi!” Masaki huudahti ja lähti matkaan.
“Selvä!” Reina kiljaisi ja otti askeleen oikealle.
“Tsh”, Michi tuhahti, mutta silti kuunteli Masakia.
Takeshi hymyili tiedottomuuden rajamailla.
Masaki poimi juostessaan Michin heittämän kunai-veitsen ja painoi sen suoraan ninjajohtajan kehoon. “Maista… TÄTÄ!”
“ARGH!” vihollinen karjui.
“En pelkää käyttää tekniikoita, jos mun ystävät ja sensei on vaarassa!” Masaki totesi ja kierähti ninjajohtajan toiselle puolelle. “Nyt Reina!”
Reina oli fiksuna äkännyt napata maahan pudonneet heittotähdet. Hän kohdisti ne suoraan ninjajohtajaa kohti. Sitten hän heitti. Osuessaan shurikenit upposivat syvälle miehen raajoihin.
“Ja lopuksi–!!!” Masaki viittoi. Michi liukui kuin hidastettuna, nappasi manakiven lattialta ja heitti sen Masakille. Hän upotti kiven sormiensa väliin ja antoi manan virrata käteensä. Tämän jälkeen Masaki puristi hampaansa ja lihaksensa yhteen ja huusi niin kovaa kuin ikinä pystyi:
“MANA PUNCH!”
Hän iski ninjajohtajaa niin, että tämä lensi alempaan kerrokseen. Syntyi räjähdys. Niin kova, että linnut lensivät puista ja ihmiset ryntäsivät kaduille katsomaan mitä oli tapahtunut. Masaki kaatui, mutta Reina sai hänet kiinni viime hetkellä.
“Hyvin tehty. Manakivi on nyt meillä ja ninjajohtaja makaa tuolla alhaalla. Olet tosi vahva, tiesitkös sitä?!” tyttö mainitsi innoissaan.
“Parempi mennä listimään se nilkki ennen kuin on liian myöhäistä”, Masaki päätti ja naksautti rystysiään.
Mutta ennen kuin Masaki meni, hän kuuli alakerrasta yskintää.
“Öhö– öhö– AU… AU! Kylläpäs te nuoret olette nykypäivänä voimakkaita!” ninjajohtaja nauroi ja pyyhki likaa olaltaan.
“Hahaha!” nauroi Takeshi.
“Huh?” Reina ihmetteli. “Miksi te nauratte? Mikä tässä on hauskaa! Tuo pappa yritti tappaa meidät!”
“... Tai vähintään aiheuttaa pysyvät vammat! Tämä helvetin kunai on vieläkin kiinni polvessani”, Michi kirosi.
“Älä siitä huoli”, Takeshi sanoi ja veti veitsen irti oppilaansa polvesta. Michi huusi. Ja kovaa.
“Mitä täällä tapahtuu?!” Masaki ihmetteli ymmällään ja katseli ympärilleen.
Ninjajohtaja käveli yläkertaan. Hänessä ei ollut mustelmaakaan. Mutta miten? Ninjaoppilaat olivat iskeneet häneen kunnon iskun.
“Ta-daa!” mies hihkaisi ja näytti paidansa alla olevaa lappua. “Tiedättekö mikä tämä on, lapset? Aivan, parannuksen lumouslappu! Jos joku hallitsee parannustekniikoita, hän pystyy parantamaan toisen haavat etänä tämän avulla. Eikö olekin kätevää!”
“Mutta kuka täällä muka– aaa… nyt alan käsittää…” Reina tuhahti ja potkaisi lattiaa. Takeshi nauroi yhä kovempaa ja miltei kaatui maahan.
“... Te pellet veditte meitä halvasta! Huijasitte!” Michi karjui.
“Häh?! MITÄ!! Onko tämä noiden kahden leikkiä? Huijasivatko he meidät taistelemaan?!” Masaki mietti närkkäänä.
“No ensin parannetaan haavat.. Tulkaahan tänne.”
Oppilaat tottelivat. Takeshin parantava kosketus paransi haavat, joita Masaki, Michi ja Reina olivat saaneet selkkauksen aikana. “Ja nyt on aika paljastaa koko asian laita – kyllä, tämä oli vedätys! Kukaan ei oikeasti ollut hyökkäämässä kylään.”
Masaki hämmästyi. “Miksi sitten järjestitte tämän?”
“Tämä oli opetus”, ninjajohtaja vastasi hiljaa. “Ninjan tien opetus. Sen periaatteen mukaan shinobit ja kunoichit toimivat parhaiten—”
“Anna kun arvaan, yhdessä”, Reina sanoi hymyillen.
“Täysin oikein. Yrititte päivällä etsiä manakiveä yksikseen, vaan silloin ette sitä löytäneet. Mutta kun löitte viisaat päänne yhteen, tajusitte tulla tänne. Yhdessä olemme yhtä. Muistakaa se aina, nuoret ninjat.”
“Hmh. Olisin voinut voittaa sinut yksinkin”, Michi tuhahti.
“Katsotaanko? Haluatko haastaa minut?” Ninjajohtaja kysyi.
“J-Jos kuitenkin joskus toiste”, Michi naurahti ja siirtyi sivummalle tilanteesta.
“Mutta mitä me nyt–?” Masaki ehti kysyä, ennen kuin satunnaiset ihmiset jo juoksivat talon alakertaan katsomaan oliko kaikki kunnossa. Heidän joukossaan oli myös Nemi, joka oli tietysti valtavan huolissaan Masakista.
“Mas– luojan kiitos, olet ehjänä! Pelkäsin, että sinulle olisi tapahtunut jotain…”
“Hah!” Masaki naurahti. “Mitä mulle nyt tapahtuis? En anna mun loukkaantua sun edessä!”
Juuri silloin lattia murtui ja Masaki tippui ensimmäiseen kerrokseen. Hän nyrjäytti nilkkansa.
“PITIKIN MENNÄ SANOON!!”
Myöhemmin illalla…
Masaki juoksi sisään luokkahuoneeseen, jonka keskimmäisellä, suurella pöydällä komeili mahtava kermakakku. Se oli koristeltu mansikoilla ja kermavaahdolla, ja tehty varta vasten rasavilli -luokalle.
“Minähän lupasin tämän. Nemin äiti omistaa kakkuleipomon, joten pistin tilauksen tulille”, Takeshi kertoi vatsa kurnien.
“Nyt on hirmu nälkä!” Masaki ja Reina sanoivat. Kuola valui suorastaan ulos heidän suista.
“Olisitte syöneet kotona aiemmin…” Michi vähätteli, mutta Masakia tai Reinaa ei jaksanut enää kiinnostaa. He vain tahtoivat nauttia täydellisestä kakusta täydellisessä seurassa.
Ensimmäinen pala. Sitten toinen. Sitten kolmas. Ja yhtäkkiä koko kakku oli hävinnyt. Masaki söi kolme palaa, Reina 2, Michi ja Takeshi molemmat yhden.
“Mihin se katos?!” Masaki pelleili ja yritti leikkimielisesti etsiä kakkua ympäri huonetta. Kaikki nauroivat (vaikka Michi yritti kyllä kovasti sitä pidätelläkin…).
“Noh, nyt kun tämän päivän haasteet on selätetty”, Takeshi aloitti, “alkaa sitten kunnon treenaus. Teen teistä parhaita ninjoja. Sellaisia, jotka ovat oikeudenmukaisia ihan jokaiselle olennolle – iästä tai taustoista riippumatta.”
“Älä huoli, sensei. Tämä päivä… se opetti paljon. En tiedä näistä pelleilijöistä”, Michi aloitti ja katsoi maassa pyörivää Reinaa ja taustalla tanssivaa Masakia, “mutta minussa tunteet heräsivät. Sellaiset, jotka eivät aiemmin ole heränneet. Opin… opin…”
“Kakaise ulos!” Masaki karjaisi. “Mä tiedän kyllä. Mä opin saman asian!”
Michi huokaisi. “Myönnettäköön, että kyllä kaverit ovat ihan hyödyllisiä.”
“Nytkö se alko pehmoilemaan??”
“EN. Etkö muka ajattele samalla tavalla?”
Michi ryntäsi Masakin perään ja ryhtyi jahtaamaan tätä ympäri huonetta. “Sinä… sinä kakara! Odotas vain kun saan sinut kiinni!”
“Hahaa! Vanha voro ei nalkkiin jää!” Masaki julisti.
Siinä hetkessä kaikilla oli hauskaa; kukaan ei murjottanut. Ja mikä tärkeintä, nyt Masaki viimein tiesi paikkansa ja tehtävänsä. Hän ei olisi se, joka leimattaisiin “oudoksi” tai “liian äänekkääksi”, vaan pojaksi, joka näyttäisi Pyörrekylälle todellisen ninjan tien. Ja se tulisi olemaan hänen tavoitteensa vastaisuudessakin.